Jokunen viikko sitten oli lehdessä kiinnostava juttu: Iltayöstä perheen kaksi ulkona ollutta saksanpaimenkoiraa oli ruvennut haukkumaan. Omistaja kurkkasi ulos, mikä koirilla on hätänä. Pihalla seisoi susi. Koska susi ei näyttänyt lähtevän minnekään, omistaja meni ulos terassille pelastamaan koiriaan, jolloin toinen koira viuhahti sisälle mutta toinen jähmettyi paikoilleen kykenemättä liikkumaan. Se piti raahata turvaan väkisin.

Mielenkiintoista! Luulisi, että kaksi saksanpaimenkoiraa vastaisi yhtä sutta ja susi ottaisi jalat alleen. Vielä yllättävämpää on, että koira lamaantuu suden edessä täysin toimintakyvyttömäksi. Aika usein lehdistä saa lukea, että koirat reagoivat pelokkaasti suden hajuun. MIksi tämä villi serkku on koirien mielestä niin vertahyytävä? Nykyiset koirathan eivät ole sukupolviin joutuneet tekemisiin suden kanssa. Geneettisessä muistissako ne ovat säilyttäneet  tiedon, että sudesta kannattaa pysyä kaukana? Jos koira ja susi joutuvat oikeasti nokikkain, koiran reaktioihin vaikuttavat tietysti muutkin seikat kuin pelkkä haju: suden koko, ruumiinkieli jne. Varsinkin järeiden laumisten pitäisi kuitenkin pystyä panemaan kampoihin sudelle, mutta niinpä vaan laumiksillakin menee sisu kaulaan, ainakin meni usein siinä  netissä näytetyssä testissä, jossa laumikset kohtasivat konekarhuja ja -susia. Testi ei tietenkään vastaa normaaleja olosuhteita, mitä laumisihmiset ovat painokkaasti alleviivanneet. Mutta silti.