Se on Pilvi pitkästä aikaa, moro! Nyt olisi minulla ollut kunnon uutinen, mutta meidän havaneesien pomo, liiteri kuten sitä nimitämme, tuo rispaantunut ryppyposki, on harmikseni jo hölöttänyt täällä uutiseni. Ei tietoakaan intimiteettisuojasta! Kerronpa nyt kuitenkin oman versioni asiasta.

No niin, ovikello siis soi ja me havaneesit ryntäsimme eteiseen hillumaan ja kenties siinä sivussa pikkasen haukkumaan ottaaksemme vieraan vastaan. Kiellettyä? Nooh, ehkä on, ehkä ei. Joka tapauksessa me käytämme omaa järkeä ja viittaamme käpälällä hyödyttömälle äkseeräykselle. Joo, siinä minä sitten leuhotin eteisessä, kun tunsin, että jalkani lipesi vesilätäkössä - varmaan huolimattoman liiterin lumisista kengistä peräisin - ja siihen sattui ihan pirskatisti. Oli pakko parkua. Eteisestä jo poistumassa ollut ryppyposki loi ensin hyytävän katseen vieraaseen, mutta huomasi sentään heti, ettei  se millään ollut voinut astua takajalalleni, jota pidin ylhäällä. Liiteri nosti minut syliinsä ja lässytti, sattuuko minuun oikeasti. Totta hitossa! Pahin kipu kuitenkin loppui aika pian, joten ryppis laski minut lattialle, mutta seurasi silmä kovana, miten kävelen. - Kyllä se selvästi ontuu, liiteri kuului selostavan, - katsotaan nyt, pärjätäänkö maanantaihin, jolloin mennään luottoeläinlääkäriin. Tarttee varmaan antaa kipulääkettä näin alkajaisiksi.

Maa vajosi jalkojeni alla: eläinlääkäriin! Vihaan, inhoan ja pelkään tässä elämässä vain yhtä asiaa, eläinlääkäriä! Omaksuin tämän asenteen sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa ollut hammaskiven poistossa, enkä ole pitänyt aiheellisena muuttaa mielipidettäni. Välttyäkseni joutumasta kidutettavaksi yritin viikonlopun aikana kävellä mahdollisimman normaalisti ja hyppäsin näytösluotoisesti sohvallekin, mutta turhaan. Maanantaina liiteri pakkasi minut autoon,  hurautti eläinlääkärin parkkikselle, purki minut autosta ja talutti suoraan Molokin kitaan. Olin niin lamaantunut, että en huomannut edes pyristellä vastaan. Siellä sitten istuin odotushuoneessa hilpeänä kuin omissa hautajaisissani. Vieressä oli jokin corginkutale, joka yritti puraista minua kuonoon. Kaikenlaista roskasakkia! Pian tuli minun vuoroni ja jouduin sille kammottavalle metallipöydälle. En voinut olla vingahtamatta, kun eläinlääkäri taivutteli oikeaa takajalkaani. Asia selvä: polvi pitäisi leikata ja se tapahtuisi seuraavana päivänä. Eläinlääkärin mielestä käyttäydyin reippaasti. Mokoma mielistelijä; minua et huijaa, ajattelin.

Seuraavana päivänä tapasin valitettavasti tyypin uudestaan. Se tuikkasi jonkin piikin takamukseeni. Muistan, että liiteri seisoi siinä vieressäni rapsuttelemassa minua, mutta sitten filmi oudosti katkeaa. Seuraavaksi olinkin jonkin tuntemattoman huoneen nurkassa häkissä, minulla oli kamala olo eikä ryppyposkea näkynyt missään. Mitä pikku koira voi tehdä tällaisessa tilanteessa? Eipä juuri muuta kuin kailottaa ilmoille hätänsä ja vastalauseensa. Ja sen minä totisesti teinkin! Tein sen niin tehokkaasti, että minut siirrettiin pimeään takahuoneeseen. En toki sielläkään sulkenut suutani.

Ikuisuuden kuluttua olin kuulevinani liiterin äänen, ja ilmeisti sekin tunnisti minut, koska kuului kysyvän vastaanottotiskin tytöltä, olenko huutanut kauankin. Tyttö selittämään kohteliaasti, että jotkut koirat reagoivat näin nukutusaineisiin. Hmph. Sitten ovi aukaistiin, valot sytytettin ja tuikeannäköinen ryppis seisoi edessäni. Ihana näky! Pelastuisin! Ja liiterin ruumiinkielestä päätellen eläinlääkäriaseman porukka kuulisi kunniansa! Pettymyksekseni se ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kantoi minut autoon. Autossa se sanoi, että ei millään pahalla, mutta kun se oli ollut hakemassa äippääni Tuiskua vastaavasta tilanteesta, Tuisku oli löytynyt etuhuoneen häkistä heiluttamasta häntäänsä eikä ollut sanonut mitään. Mutta eläpä hättäile, liiteri lohdutti, nyt lähdetään kotiin. Eläinlääkäriaseman palautelomakkeeseen se kuitenkin kirjoitti, että oli tullut hakemaan minua klo 15, koska niin oli käsketty, mutta olisi enemmän kuin mielellään tullut  aikaisemminkin,( jos kerran  olin jo siinä kunnossa, ettei vointiani enää tarvinnut valvoa vaan minut saattoi nakata sinne takahuoneeseen). Sen teki mieli lisätä, että huom! puhelin on jo keksitty, mutta ei se kuitenkaan lisännyt.

Sitten alkoi toipilasaika. Hauskinta siinä on ollut maksapasteija, jota sain aluksi monta kertaa päivässä Tiesinhän minä, että sen sisään on mukamas piilotettu tabletti, mutta en viitsinyt ruveta niitä selkkomaan pois pasteijasta varsinkin, kun liiteri vahti vieressä, ettei niin  tapahdu. Tylsintä on ollut häkissä majailu. Siitä oli kuulemma turha vänistä, koska häkki on minulle tilava, setterin vetoinen. Nyt tilanne alkaa normalisoitua. Tässä eräänä päivänä liiteri sanoi meille havaneeseille, että hänellä olisi muutama toivomus: voisimmeko vastaisuudessa sairastua virka-aikana, mieluiten ma - to klo 8 - 15. Ja jos aiomme teloa raajojamme, niin parhaiten kävisi touko-syyskuu, ihanteellisimmin kesä-elokuu, kiitos! Olipas vitsikästä, tuumasimme me, kitkerästi.