Pilvin kuolemasta on neljä viikkoa. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Suru ei  ole vielä laantunut, mutta tiedän, että edessä on sekin hetki, jolloin silmät eivät enää täyty kyynelistä Pilviä ajatellessa. Joka tapauksessa takana on kuukausi elämää vain yhden koiran omistajana. Onhan se vaivatonta, mutta samalla tylsää. Minulla on ollut tapana nuohota koirien turkit perjantaina tai lauantaina. Tämä turkinhoitosessio on ollut minulle rentouttavaa stressin poistoa. No, nyt otan Lunan käsittelyyn, ja reilun vartin kuluttua operaatio on ohi. Olo on suorastaan hölmistynyt: tämäkö oli nyt tässä? Selkäytimessä on oletus, että on seuraavan koiran vuoro, missäs se luuraakaan.  

Kun koiria on useita, niillä on seuraa toisistaan. Minua on myös aina kiinnostanut seurata koirien yksilöllisiä eroja, niiden laumakäyttäytymistä ja keskinäistä viestintää. Suuri osa tästä viestinnästä jää varmaan meiltä ihmisiltä havaitsematta, mutta jotain sentään  välittyy meillekin. Pitkäkarvainen luppakorvakoira ei tosin ole niin "helppolukuinen" kuin  jokin suomenpystykorva. Pystykorvan naama on verrattoman ilmeikäs: yhdellä vilkaisulla näkee, mitkä ovat pystärin fiilikset. 

Jäljellä oleva koira Luna on varmaankin ansainnut osansa jakamatonta huomiota. Se on aina ollut rakas siinä missä muutkin koirat, mutta kenties jäänyt jollain tavalla isoäitinsä ja äitinsa varjoon. Luna on nokkela veitikka, ja olen alkanut  opettaa sille uusia kujeita.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä tekee joistakin koirista niin erityisiä. Ainakaan kyse ei omalla kohdallani ole saavutuksista; koirieni ei ole tarvinnut saavuttaa mitään. (En väheksy saavutuksia ja ymmärrän, että ne ovat monille koiraharrastajille tärkeitä.) Konkretiaa on se, ettei koiran olemuksessa tai käytöksessä ole mitään ankarasti häiritsevää, mutta loput eli tärkeämpi puoli on jotain henkimaailman juttuja, sielujen sympatiaa ja sen semmoista. Kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta kuulostakoon. Mitään fiksumpaa en keksi.