Minun lapsuudessani lapset vielä leikkivät pihalla. Välillä leikki kääntyi nahisteluksi ja jopa tappeluksi. Kävimme jopa "sotaa" naapuripihan kanssa . Tappelussa noudatettiin eräänlaisia reilun pelin sääntöjä: Isompi ei saanut rökittää selvästi pienempää eikä poika tyttöä. Oli "kunniallista" kamppailla yksi yhtä vastaan mutta ei käydä joukolla yhden kimppuun. Häviölle jäänyt, joka makasi maassa tai rupesi itkemään, piti jättää rauhaan. Häntä, varsinkin poikaa, sai kyllä haukkua itkupilliksi, mutta paikalta poistumista ei yleensä yritetty estää eli tilannetta ei ehdoin tahdoin pitkitetty. Vanhemmille kantelu oli halveksittua. Näitä kirjoittamattomia sääntöjä ei tietenkään aina noudatettu - varsinkaan pahat pojat eivät niistä  piitanneet - mutta noudattamatta jättämistä voitiin pitää raukkamaisena. 

Tämä lapsuuden moraalikoodisto tuli taas mieleeni, kun luin talebanien hyökkäyksestä pakistanilaiseen kouluun. (Juu, aika rinnasteisia asioita ovat lapsuuden pihamaat ja terroristit...) Aikuiset, aseistautuneet miehet käyvät täysin puolustuskyvyttömien lasten kimppuun heitä tappaen. Voiko mitään raukkamaisempaa keksiä? Miten nämä ihmiset oikeuttavat tekonsa omassa päänupissaan ja yhteisössään? Pienoinen toivonpilkahdus ihmiskunnalle oli, että jopa Afganistanin talebanit tuomitsivat teon. Mutta luinkohan jostain, että Breivikilläkin on netissä ymmärtäjiä ja ihailijoita?

Tuntuu  naiivilta puhua hyvän ja pahan taistelusta varsinkin, kun se jakolinja kulkenee itse kunkin päässä eikä siten, että tässä olemme me hyvät ja tuolla ne pahat. Pahuutta ei voi ulkoistaa. Mutta kannattaako silti - mustavalkoiseksi ryhtymättä - ummistaa silmät hyvän ja pahan kamppailulta? Onko vanhoissa myyteissä sittenkin totta enemmän kuin toinen puoli?