Satu Taskisen esikoisteos Täydellinen paisti oli lupaava. Niinpä minua kiinnosti, miten Taskinen ylittää korkean toisen teoksen kynnyksen.

Alku ei ollut lupaava: Katedraalin avaa sekavan pitkästyttävä prologi, joka ei ainakaan koukuta lukijaa. Se on tavallaan rohkeaa. Nyt ei kosiskella! Jatkoin eteenpäin, koska minulla on se ennenkin mainitsemani periaate, että en luovuta ennen kuin olen lukenut viitisenkymmentä sivua. Siinä paikkeilla siirryin sitten pikalukuun ja kaahasin teoksen läpi muutamassa tunnissa. Koska en ole käynyt mitään pikaluvun kursseja, se tarkoittaa, että rivi jos toinenkin jäi lukematta.

Katedraali katsoo maailmaa dementoituneen Tean silmin. Hänen siskonsa on kuollut, joten pidetään hautajaiset. Niihin Tean noutaa hänen poikansa Mark. Tean lepattavaan mieleen putkahtelee nykyhetkeen sekoittuvia muistoja. Perheen sisäiset jännitteet kuoriutuvat esiin kuten niin usein tämänkaltaisista tilanteista kertovissa tarinoissa.  

Taskinen pureutuu dementoituneen mielenliikkeisiin taitavasti. Minua Tean henkilö ja/tai teoksen asetelma ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa. Se ei todellakaan tarkoita, että kirja olisi huono. 

Kustantajalle (Teos) risuja: Kustannusten säästämiseksi (?) sivujen marginaalit ovat niin kapeat kapeat, että se vaikeuttaa kirjan lukemista. Nähdäkseen rivien päät ja alut aukeaman keskellä kirjaa on pidettävä auki napakalla otteella, suorastaan väännettävä, mikä on rasittavaa.