Aloin kyllästyä Karl Ove Knausgårdin kirjoihin lukiessani Taisteluni-sarjan edellistä osaa. Lopulta harpoin sitä eteenpäin jonkinlaisella pikalukusysteemillä. Toisaalta tiesin, että tulisin lukemaan seuraavankin kirjan; Knausgårdia ei kerta kaikkiaan voi jättää tyystin kesken.

Kuinka ollakaan, Knausgårdin viides kirja imaisi taas mukaansa. Ote on mielestäni skarpimpi kuin sarjan edellisessä osassa. Myös se elämänvaihe josta teos kertoo, on kiinnostava: miten Knausgårdista tuli menestyskirjailija. Helppoa se ei ole ollut. 19-vuotiaana Knausgåd pääsi vuoden kestävään kirjoittajakoulutukseen. Siellä hän ei loistanut vaan sai osakseen tiukkaa kritiikkiä. Seuraa hajanaisia yliopisto-opintoja, pätkätöitä ja railakasta opiskelijaelämää eli lähinnä ryyppäämistä. Ensimmäinen pitkähkö seurustelusuhde päättyy eroon. Knausgård yrittää ja yrittää saada aikaan julkaisukelpoista tekstiä, mutta ei vain onnistu. Nuoret kirjailijatuttavat sen sijaan onnistuvat ja saavat esikoisteoksensa aikaan. Kestää vuosia ennen kuin Knausgård on samassa tilanteessa. Ja sitten pitäisi kirjoittaa toinen teos. Se ei onnistu. Luomisen tuska - kirjaimellisesti - palaa takaisin.

Tässä viidennessä kirjassa Knausgård on lempeämpi muita ihmisiä kohtaan kuin joissakin aiemmissa osissa. Tyttöystävä-avokistaan Gunvorista ja vaimostaan Tonjesta hän kertoo enimmäkseen myönteisessä valossa. Kuinka ollakaan, se tuntuu vähän pinnistetyltä, vaikka Gnausgård saattaakin olla vilpitön. Hän ei yleensäkään ole parhaimmillaan kuvatessaan naisia tai suhdettaan naisiin tai naiseen, johtuneeko siitä että Gnausgårdin maailman napa on Gnausgård; naiset ovat jossakin ulkokehällä.

Itseään Gnausgård ei säästele. Tämän tästä alemmuuden ja riittämättömyyden tunteet saavat hänestä vallan, ellei sitten ole itseinhossa ja itsesäälissä rypemisen vuoro. Välillä se kyllästyttää lukijaa: Ruikuti ruikuti sentään! Tyyppi on lahjakas ja briljantti, mutta kerjää myötätuntoa ruoskimalla itseään. Ja mitä pitäisi ajatella 25-vuotiaasta miehestä, joka mustasukkaisuuden puuskassa viiltelee kasvojaan juottolan vessassa? Tasapainoista? Not.

Toisessa vaakakupissa on sitten se suuri herkkyys, jonka ansiosta Gnausgård on kirjailija eikä kirjaaja ja joka saa lukijan syömään Gnausgårdin kädestä ja kulkemaan hänen rinnallaan läpi pitkän romaanisarjan. Vielä on ymmärtääkseni yksi osa tulossa. Sen jälkeen tuntunee tyhjjältä, tuskin vähiten Ganusgårdista itsestään.