Riikka Pulkkisen teokset Totta ja Raja ovat tyylikkään tasokkaita. Vieras ei mielestäni yllä aivaan samaan, vaikka ei hullumpi olekaan. Nämä kolme teosta ovat hyvin samantyylisiä. Sen vuoksi olikin virkistävää lukea Pulkkiselta vähän erilainen, hömpähtävä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Näillä teoksilla Pulkkinen on vakiinnuttanut asemansa nykykirjallisuuden kärkiporukassa. Kun häneltä ilmestyy uusi teos, kuten tänä syksynä Paras mahdollinen maailma, siihen pitää ilman muuta tarttua.

 
Ennakko-odotukset olivat siis myönteiset. Niihin nähden luin vähän nyrpistellen teoksen ensimmäisen kolmanneksen tai neljänneksen. Kansallisteatterissa ovat alkamassa uutuusnäytelmän harjoitukset. Ohjaajaksi on saatu Joachim-niminen guru, joka valitsee pääosan esittäjäksi nuoren tähden nimeltään Aurelia. Ollaan Erich Honeckerin ajan Itä-Saksassa, mutta muuri murtuu jo. Testataan idea jos toinenkin, silti harjoitukset takkuavat. Tätä lukiessa tuli etsimättä mieleen Antti Holman Järjestäjä, jossa myös harjoitellaan näytelmää Kansallisteatterissa. Pisteet menevät Holmalle. Holman versio on tragikoominen, ja lukija viihtyy. Pulkkisen harjoitukset ovat pelkästään angstiset maustettuna  ironialla ja sarkasmilla, mikä alkaa olla uuvuttavaa ja hedelmätöntä, kenties myös Pulkkisen henkilöiden mielestä, ainakin joidenkin, tai yhden.
 
Tekstiin tulee draivia ja jäntevyyttä, kun siirrytään Balaton-järven rannalle Joachimin lapsuusmuistoihin. Lukijalle selviää, mikä on se musta aukko, johon Joachim tuijottaa. Aureliallakin on ongelmansa. Hänen kaksoissiskonsa on kuollut tai kadonnut kolmivuotiaana perheen lomaillessa Berlinissä. Aurelia on torjunut tietoisuudestaan tämän muiston mutta kehinyt rinnalleen mielikuvitusolennon, Veronikan, joka ei ole jäänyt lapsuuteen vaan kulkee yhä Aurelian rinnalla. Hulluutta? kyselee Aurelia itseltään. Niinpä taitaa olla, tuumii lukija.
 
Aurelian taustaa kerii auki hänen äitinsä, jonka kanssa Aurelia ei halua olla missään tekemisissä. Äiti kertoo rakastumisestaan Aurelian isään Theoon, kaksosien syntymästä, toisen eli Annabellan menettämisestä ja sen vaikutuksesta nuoreen perheeseen ja itseensä. Nii-in, äidin ja tyttären suhde on usein rupinen, mutta jos se on kuin taakka harteilla, siitä on päästävä eroon. Mitkä ovat silloin vaihtoehdot? Tuomitseminen,  hyväksyminen, torjuminen, ymmärtäminen, anteeksianto?
 
Aurelian isä Theo (= jumala!) on puolestaan kuolemaisillaan. Isä ja Aurelia muistelevat parasta mahdollista maailmaa:
- Paras mahdollinen maailma, se oli ihana leikki.
- Minä halusin leikkiä sitä siksi että siinä sai sotkea, sai laittaa kaiken uusiksi.
- Miten se menikään?
- Me vain keksimme kaiken tyhjästä, kaikkea sai tehdä, ainakin alussa, kuten läikyttää limsaa ja läntätä kesejä mattoon, ja heitellä toisia tyynyillä, mutta samaan aikaan piti keksiä lakeja sille miten yhteinen elämä oli miellyttävämpää, Aurelia muistelee. - Melko nopeasti ilmeni ettei sotkeminen kannattanut, tai muukaan anarkia. 
- Mutta ei liikaa lakeja! Piti varoa keksimästä älyttömiä säädöksiä, pikkutarkkoja ja kohtuttomia, mahdottomia noudattaa. Minulla taisi olla siinä jokin valtio-opillinen taka-ajatus, isä naurahtaa.
- Ja me elimme onnellisina siinä maailmassa.
 
Kuolevalla isällä on Aurelialle toinenkin viesti:
- Älä pelkää korkeinta nuottia, siinä kaikki, isä sanoo.
 
Tämän vertauksen isä on esittänyt jo aikaisemmin todetessaan, ettei Aurelian pitäisi taiteilijana pelätä mitään, ei patetiaa, ylevyyttä eikä  puhdasta tunnetta vaan tuotettava pelotta se häpeilemättöminkin korkein nuotti. Vaikka isä ei ole vielä kuollut, tulee mieleen Eino Leinon  tumma maammon marja, syntymässä säikähtänyt, jota neuvotaan tuonpuoleisesta käsin, miten olla ja eleä ihmisten maailmassa. Se on Aureliankin opittava. Tämä nyt vaan on paras mahdollinen maailma, tai ainakin ainoa mikä meillä on.
 
Pulkkisen ensimmäisistä teoksista on jäänyt mieleeni viimeisen päälle hiottu, niukka mutta ilmaisuvoimainen kieli. (Muistankohan oikein?) Paras mahdollinen maailma on ilmaisultaan runsaampi ja rönsyilevämpi, ja sitä patetiaakin on, ikään kuin Pulkkinen olisi päättänyt sallia itselleen "isän" opetukset. Kirjan lopussa Pulkkinen kiittää ystäviään, mm. Juha Itkosta. Tämä  Palatkaa perhosissa  pateetikkona kunnostautunut kirjailija tulikin välillä mieleen Pulkkisen uutuutta lukiessa. Mikäpä siinä.
 
 
 
(18.10. lisätty viimeinen kappale, joka oli jäänyt pois, kaipa huolimattoman tallennuksen vuoksi?)