Finlandia-ehdokkaat on stten urakoitu läpi, kun sain luettua Peter Sandströmin romaanin Laudatur. Olo on uupunut, ei nopean luku-urakan vaan kirjan itsensä takia. Onnistuin nimittäin pitkästymään pahemman kerran. Ja sitä paitsi ärsyynnyin. Kokonaan eri asia sitten on, että Laudatur on hienosti, jopa häikäisevästi kirjoitettu teos. En hämmästyisi enkä protestoisi, jos se voittaisi Finlandian.

Teoksen päähenkilö on viisikymppinen saamaton hyypiö, joka juuttuu vatvomaan jokaista eteensä osunutta tai  osuvaa pikkuasiaa milloin nuoruudessaan, milloin romaanin nykyhetkessä. Hohhoijaa!  Eipä silti, vatvomisen ylittämätön mestari  Orhan Pamuk on  lempikirjailijoitani. Pamukin jankkaaminen on hypnoottista, ja esimerkiksi. Viattomuuden museoon sisältyvän esineluettelon lukeminen riemastuttava kärsimys!
 
Laudaturin päähenkilö Peter otti raiveliin samalla tavalla kuin minua tympi Saara Turusen Rakkauden hirviön päähenkilö, tuo sietämätön vätystelijä. Peter-nahjus on toimittaja-kirjailija, hänellä on kaksi lasta ja menestynyt mutta omituinen vaimo, jota Peter norkoilee vakoilemassa yliopiston kampuksella. Samalla reissulla vastaan tulevat sekä perheen poika että tytär. Kummallekaan Peter ei osaa sanoa oikein mitään. On se niin vaikeeta puhua omille lapsilleen! Toinen aikataso rakentuu Peterin nuoruudesta. Hän on juuri lopettanut siviilipalvelun ja tekee lähtöä Turkuun toimittajan hommiin. Sitä ennen on ohjelmassa nyhjäilyä.
 
Ai että luen tätä romaania väärällä tavalla? No niinpä tietenkin! Minua huvitti, kun joku kirjallisuudentutkija tms. dosentti marmatti, etteivät suomalaiset osaa lukea kaunokirjallisuutta oikein. Höh. Meillä taviksilla on hauska etuoikeus lähestyä kirjaa aivan mistä tulokulmasta tahansa. Jos emme ymmärrä, mitä kirjailija on dosenttien mielestä tarkoittanut, so what?
 
Laudatur on alun perin kirjoitettu ruotsiksi, ja sen on suomentanut Outi Menna. En voi verrata Mennan suomennosta alkutekstiin, mutta näppituntumalla se vaikuttaisi erinomaiselta.