Joskus loppukeväällä Otava lähetti kanta-asiakkailleen postia: nyt voisi tilata Kjell Westön uutuuden Rikinkeltainen  taivas kanta-asiakashintaan. En enää muista, paljonko hinta oli, mutta muistan hämmästyneeni sitä, että teos ilmestyisi vasta elokuussa ja oli jo ennakkomyynnissä. Aikamoinen panostus kustantajalta ja kova luotto kysyntään. Mutta ei tullut kauppoja.

Nyt olen westöni lukenut. Adjektiivi joka tästä teoksesta ensimmäiseksi tulee mieleeni, on varmaotteinen. Ammattimies Westö ei kompastele; teos etenee kuin juna raiteillaan. Se on ansiokasta mutta myös vähän riskitöntä, ellei jopa tylsää. Rikinkeltainen taivas jatkaa Leijat Helsingin yllä -kirjasta alkanutta teossarjaa. Hesarin haastattelussa Westö kertoi, että se on lajinsa viimeinen. Neljästä teoksesta muodostuu komea kokonaisuus, mutta jatkoa en olisi juuri kaivannut.  (Sanon nyt varmuuden vuoksi, etteivät nämä kirjat ole ns. jatkoromaaneja.)
 
Jälleen ollaan suomenruotsalaisen keski- ja yläluokan parissa. Kourallinen henkilöitä tutustuu  lapsena ja säilyttää kontaktin toisiinsa -  kuka missäkin roolissa - läpi elämän. Kertojana toimii historianopettaja-kirjailija, joka tapaa perheensä kesäpaikalla varakkaan Rabellin suvun Alex-pojan ja tämän sisaren Stellan. Myöhäisteineinä kertoja ja Stella rakastuvat toisiinsa, ja heidän repaleinen rakkaussuhteensa muodostaa teoksen rungon. Kertojan fiksoituminen Stellaan tuo mieleen Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin asetelman. Pisteet kuitenkin Westölle.
 
Näkökulma muistoihin on kertojan, jonka nimeä ei mainita. Muistoihin repeää kuitenkin aukko, kun hän joutuu huomaamaan, että muisti valehtelee. Jajo-niminen henkilö ei lyönytkään kaveripiiriin kuuluvaa Kristeriä; hän itse löi. Ovatko muutkin muistot vääristyneitä, hänen omiaan, hänen tulkintojaan? Stellan tyttären poikaystävä Amir sanoo kertojasta suorat sanat. Toinen nuori mies yrittää tappaa sekä kertojan että Alex Rabellin. Millainen ihminen hän on itse asiassa  ollut? Teen kaikkeni peittääkseni huonot puoleni, en pelkästään muilta ihmisiltä vaan myös itseltäni, kertoja toteaa. Hän on kuitenkin kirjoittamassa romaania ystäväjoukostaan.  Olisiko nyt jo itsetutkiskelunkin paikka? Siinä tapauksessa joudun kohtaamaan valon ja pimeyden myös itsessäni.
 
Rikinkeltainen taivas on vakuuttava näyttö osaamisesta ja palkitseva lukukokemus. Sekä Leijat Helsingin yllä että Missä kuljimme kerran on dramatisoitu ja  filmattu, ja Kangastus 38 esitettiin juuri Kansallisteatterissa.  Samaa voi ennustaa myös Rikinkeltaiselle taivaalle. Siinä on aineksia moneen.