Vuonna 1985 Rosa Liksom säväytti esikoisteoksellaan, novellikokoelmalla Yhden yön pysäkki. Seuraavana vuonna ilmestynyt Unohdettu vartti jatkoi samalla linjalla: novellit ovat lyhyitä ja tiiviitä ja niissä käytetään suvereenisti peräpohjolan murretta tai pääkaupunkiseudun slangia. Kiinnostavaa! Esikoisteoksesta lähtien olen seurannut Liksomin tuotantoa, joten tartuin tietenkin myös Liksomin uutuuteen Everstinna.

Everstinna on nimihenkilönsä monologi. Eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa. Ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota ovat takana, ja uusia asemia haetaan. Kenen joukoissa seisot? Everstinnan valintoja ovat pikkulotat ja suojeluskunta. Mutkien kautta hän päätyy itseään huomattavasti vanhemman everstin puolisoksi ja voi nimittää itseään everstinnaksi. Tästä asemasta käsin everstinna muistelee 30-luvun loppua ja sotavuosia aina katkeraan loppuun saakka.
 
Saksalaisten tulo Lappiin mullistaa lappilaisten elämän, ainakin niiden joiden oikeutena ja velvollisuutena on toimia saksalaisten apuna ja  rinnalla. Puutetta ei tarvitse nähdä. Syödään hyvin eikä tingitä juomien laadusta. Visiteerataan etelän seurapiireissä ja jopa Saksassa. Sotaonni kuitenkin kääntyy, ja sota alkaa vaikuttaa yhä rujommalta jopa eversinnan näkökulmasta. Viimeinen rysähdys on Lapin sota, jossa entiset aseveljet on ajettava maasta. Ennen poistumistaan saksalaiset yrittävät aiheuttaa niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Lappi palaa.
 
Kun sodasta on selvitty, teoksen painopiste siirtyy eversitinnan avioliittoon. Everstin joten kuten aisoissa pysynyt väkivaltaisuus muuttuu pidäkkeettömäksi. Molemmat hakevat lohtua alkoholista, mutta lopullista katastrofia ei voi välttää. Everstinna ponnistelee irti tuhoisasta rakkaussuhteestaan ja solmii vielä uuden, tällä kertaa itseään nuoremman miehen kanssa. Hänestä sukeutuu myös kirjailija.
 
Liksom osaa asiansa. Hän ei todellakaan ole turhaan saanut Finlandia-palkintoa. Otan tässä esille teoksen ansioista vain yhden asian, kielen. En yleensä juuri pidä murteella kirjoitetuista teksteistä, en edes savonmurteisista vaikka olenkin syntyperäinen savolainen. Liksom kuitenkin kirjoittaa omaa murrettaan häikäisevästi. Siitä ei voi kuin nauttia. Kun Liksom kuvaa lappilaista suota, voi tuntea olevansa siellä suolla, usvan, mudan, märkyyden ja piinaavien hyönteisten keskellä. Hienoa.
 
Kiitos tästä kirjasta!