Jokunen viikko sitten osallistuin erään yhdistyksen kokoukseen. Kokous eteni rutiininomaisesti, kunnes piti valita yhdistykselle uusi puheenjohtaja entisen kieltäydyttyä ehdottomasti jatkosta. Kukaan ei suostu. Istutaan ja istutaan ja istutaan. Lopulta muuan Ihminen sitten uhrautui. Ex pj:ltä kysyttiin, miksi puheenjohtajana toimiminen on niin raskasta. Hän ilmoitti kertovansa sen sitten muistelmissaan, ja muisteltavaa kuulemma riittää...

Taloyhtiö pitää vuosikokousta. Värikkäiden vaiheiden jälkeen aletaan valita hallitusta. Sitä  ei saada kasaan, koska viittä vapaaehtoista ei löydy. Great! 

Miksi luottamustehtäviin ei löydy vapaaehtoisia, siinäpä pulma. Moni valittaa kiirettä. Se on tietenkin osasyy, mutta ei yksin selitä tilannetta. Kun seurasin yhtiökokousta, itsellenikin oli päivänselvää, etten suostuisi ryhtymäään hallituksen jäseneksi, vaikka minua oli hommaan pyydetty ja olen aikaisemmin ollut hallituksessa vuosia. Taloyhtiössä valmistellaan putkiremonttia. Se työllistää huimasti hallitusta ja varsinkin sen puheenjohtajaa. Osakkailta saa palkaksi lähinnä haukkumiset. 

Vetovastuussa olevat ihmiset yhdistyksissä sun muissa kertovat samaa tarinaa: Ihmiset ovat vaativia. He kritisoivat toimintaa ja päätöksiä mielellään ja esittävät kritiikin aggressiivisesti. Niin sanottu rakentava kritiikki, joka olisi tärkeää toiminnan kehittämiseksi, alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Tuntuu, että toimijoiden nolaaminen ihmisinä on tärkeämpää kuin auttaminen. Kompromisseja ei haeta, koska oma mielipide on ainoa oikea. On siinä jotain hyvääkin. Enää ei kiltisti mukauduta siihen, mitä kellokkaat ja pomottajat päättävät ja valiteta vain selän takana.  Mutta rajansa silläkin, koska kaikkien aivoituksia ei kuitenkaan voi toteuttaa. Pahimmat rähisijät eivät sitä paitsi halua itse ruveta vastaamaan toiminnasta. Heitä on turha ehdottaa hallitukseen tai johtokuntaan.

Niinpä vetovastuussa olevat ihmiset turhautuvat ja uupuvat. Miksi asettua sylkykupiksi ja tuhlata vapaa-aikaansa p:ssa kahlaamiseen. Pitäkää tunkkinne!