Olen lukenut kaikki Hannu Väisäsen teokset. Niinpä oli selvää, että tartun myös Väisäsen uutuuteen Leimikot.

Väisäsen teokset ovat enemmän tai vähemmän autofiktiota, ja  Leimikotkin  jatkaa aikaisemmista kirjoista tutun Väisäsen alter egon Anteron elämän parissa. Teoksessa on kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa Antero joutuu Pariisissa ryöstön kohteeksi palatessaan iltamyöhällä kotiin. Kaksi afrikkalaistaustaista nuorta miestä tunkeutuu hänen kotiinsa ja pitää häntä tuoliin sidottuna tuntikausia. Eräässä haastattelussa Väisänen kertoi, että hänelle on todella tapahtunut näin, mutta hän on ottanut sen kuvaamisessa taiteellisia vapauksia.

Tuolissa istuessaan Antero yrittää olla antamatta pelolle valtaa. Hän seuraa miesten touhuja ja pyrkii kommunikoimaan heidän kanssaan tavalla, joka ei ärsytä heitä. Ajatukset säntäilevät sinne tänne. Mieli seuloo muistoja. Niistä lukijalle kiinnostavinta antia ovat Afrikan matkojen kuvaukset. Antero on käynyt  Afrikassa keräämässä esineistöä näyttelyyn, jonka tavoitteena on ollut demonstroida materiaalin uusiokäytön kekseliäisyyttä. (Meniköhän se näin? En enää voi tarkistaa kirjasta.) Anteron suhtautuminen afrikkalaiseen kulttuuriin ja esineistöön on arvostavaa, ymmärtävää ja lämmintä. Itseään piinaavia afrikkalaismiehiäkään hän ei ryhdy demonisoimaan, vaan hakee syitä heidän teolleen olosuhteista, joissa nuoret afikkalaiset sinnittelevät.

Toisella aikatasolla ollaan tutussa pappilassa Ranskan maaseudulla. Siinä Antero kuuntelee tyrmistyneenä uutisia terrori-iskusta, jossa lopulta kuoli noin 130 ihmistä. Terroriteoille häneltä ei heru ymmärrystä, saati hyväksyntää. Se ei yllätä!

Teoksen nimi Leimikot juontuu nuoruusmuistoista: Antero oli ollut  isänsä kanssa tekemässä saunavastoja  koivuleimikossa. Kaadettaviksi valikoidut puuthan leimataan eli merkitään, nykyisin kai enimmäkseen maalilla, aikaisemmin veistämällä puun kylkeen pilkka. Tuloksena on joka tapauksessa leimikko. Onko tässä tarkoitus nähdä jotain symboliikka, mää tiijä. Pääsiassa kuitenkin näin siinä annoksen nostalgiaa,  jossa välähti myös Väisäsen lempeä itseironiaa hänen kuvatessaan myöhäisteini-iän ulkoista olemustaan.

Niin. Leimikoilla on hyvät hetkensä. Toisaalta Antero sitä ja Antero tätä alkoi jo rasittaakin. Varsinkin pappilaan sijoittuvat osiot polkevat paikallaan, kenties tarkoituksellisesti, alleviivatakseen  Anteron neuvotonta hätäännystä.  Ryöstötilanteessa kerronta irtaantuu kiinnostavammin Anteron henkilöstä ja käsillä olevasta hetkestä. Leimikot-romaanin lukee mieluusti, mutta Vanikan palat ja Toiset kengät ovat yhä Väisäsen parhaat teokset.