Kun HS järjesti aikoinaan äänestyksen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaista romaaneista, omassa viiden teoksen joukossani oli Katja Ketun Kätilö. Se on todella vaikuttava ja sen innostamana luin myös ennen Kätilöä ilmestyneet Ketun teokset. Siitä lähtien olen myös lukenut Ketun uutuudet, tällä kertaa romaanin Rose on poissa.
Kun on kyse Ketun romaanista, lukemiseen tarttuu uteliaan innokkaasti: aah, pitkästä aikaa pääsee lukemaan Kettua. Mutta kuinka ollakaan, aloitin tämän romaanin lukemisen kolme, neljä kertaa. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ajatus alkoi harhailla. Luenpa välillä Melenderin Rautakautta. Ihan vähän makustelen, viitsisinkö pitkästä aikaa lukea Remeksen uusimman. Heikkisen Kehveli? Ei jaksa. Taivaanpallokin tuossa odottaa vuoroaan. Rose on poissa tuijotti minua syyttävästi yöpöydältä. Päätin, että se ei ole niitä kirjoja, joita luetaan sängyssä ja siirsin sen sohvapöydälle. Lopulta komensin itseäni: Ryhdistäydy. Muut kirjat pois silmistä ja Kettu käteen. Johan alkoi lukeminen sujua.
Kettu on tarttunut vaativaan haasteeseen. Pitäisi uida Amerikan alkuperäiskansan, intiaanien, sekä fintiaanien eli suomalais-intiaanitaustaisten liiveihin. Ihan alkuun tuli kyllä mieleen, eikö tämä nyt ole sitä kulttuurista omimista. Et saa kirjoittaa juutalaisista, ellet ole juutalainen jne. Kirjan loppusanoissa Kettu kuitenkin kertoo saaneensa luvan kuvata esimerkiksi Midewin-parantajayhteisön talviseremoniaa, niin että kaipa koko homma on ok?
Intiaanien tilannetta tarkastellaan suomalaisen kanssa naimisiin menneen Rose-intiaanin ja hänen tyttärensä Lempin kautta. Vuosikymmenien jälkeen Lempi eli Pikku Käpälä on palannut reservaattiin selvittelemään, mitä tapahtui hänen äidilleen. Intiaanien - ennen kaikkea naisten ja tyttöjen - karu historia kuoriutuu vähitellen esille. Vierellä kulkee Ketulle tyypillinen väkevä rakkaustarina. Lempi tapaa reservaatissa nuoruuden ihastuksensa Jim Harmaaturkin, ja kipinät sinkoilevat.
Lempille paluu reservaattiin on matka omille juurille, oman mielen jumeja avaava ja sitä eheyttävä kokemus. Vastauksia alkaa löytyä sellaisin kysymyksiin kuin kuka olen, miksi olen sellainen kuin olen, mihin kuulun?
Ja voi sinua urhea koirasusi Sulo Makakii, kuin Jack Londonin Valkohammas. Et väistynyt sielunkumppanisi Rosen rinnalta, Rosen joka on Suden klaania ja Muodonmuuttajien sukua. Sudeksi Rose sitten muuttuikin. Aino Kallaksen Sudenmorsiamen Aale saa arvoistaan seuraa myyttien maailmaan. Kallas ja Kettu hyödyntävät ikiaikaisia myyttejä ravitsevalla ja ravistavalla tavalla.
Ketun kieli on aistimusvoimaista ja muhevaa kuten aina. Erästäkin metsäluonnon kuvausta luin melkein vedet silmissä, puidenhalaaja kun olen. Välillä tosin tuntuu, että verbaalinen höyryäminen on menemäisillään överiksi. En tiedä, miten kirjailijat asian kokevat, mutta itse ajattelen, että sanat ovat usein aika kömpelöitä kuvatakseen jotain vaikeasti hahmottuvaa. Yrittää kuitenkin pitäisi. Ehkä kuvataiteilijat ja säveltäjät ovat paremmassa asemassa kuin sanataiteilijat silloin kun on ilmaistava jotain, mitä sanat väistelevät? Tai sitten heillä on voitettavanaan esteitä, jotka ovat maallikolle uppo-outoja.
Jotain sakkaamista ja myttyyntymistä olin havaitsevinani tarinan etenemisessä, mutta mitäs pienistä. Rose on poissa lunastaa odotukset; Kettu vangitsee lukijansa ja tyytyväinen lukija saa Kettunsa. Mutta Kätilön asemaa Ketun parhaana teoksena Rose on poissa ei horjuta.
(P.S. 10.12. Kätilö on näköjään ilmestynyt 2011, joten mitähän ajanjaksoa se Hesarin äänestys nyt koskikaan vai äänestinkö itse "väärää" kirjaa.)
Kommentit