Mitähän tällainen rujo somekääpiö (Riku Korhosen luonnehdinta kirjabloggaajista) uskaltaisi sanoa hengen aristokraatti (Tommi Melenderin mielipide) Antti Nylénin monologista Häviö? Hui. Toisaalta minulla ei ole mitään menetettävää, koska olen syntymätyhmä eikä elämäkään ole juuri mitään opettanut, joten ehkäpä annan vain mennä, syteen tai saveen.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Nylén on hengen aristokraatti ja kirjoittaa loistavasti. Etukannella Häviö  nimetään monologiksi, mutta olen nähnyt teoksesta käytettävän myös nimitystä pamfletti, mikä  sopii teokselle hyvin sen provokatorisuuden vuoksi. Häviössä Nylén keskustelee itsensä kanssa Nylénin teoksista ja niiden vastaanotosta. Hän toteaa aiheellisesti menestyneensä kirjoittajana, mutta valittaa myös, että ei ole viime aikoina (siis ennen Häviön julkaisemista) ollut kiinnostava eli ei ole mielestään saanut työlleen huomiota siinä määrin kuin esikoisteoksensa jälkeen. Tottahan se on, että nykyään julkisuus kuluttaa nopeasti loppuun  kiinnostavankin henkilön tai asian ja  huomio kääntyy muualle. Toisaalta kirjailijoissa on  niitäkin, joita   uskollinen lukijakunta seuraa jopa vuosikymmenien ajan.

Kun tuotanto ei myy, se merkitsee päätoimiselle kirjailijalle köyhyyttä, ellei hän sitten saa riittävästi apurahoja ja/tai palkintoja.  Hänestä tulee  nälkätaiteilija, joka joutuu turvautumaan "sossun" apuun. Nylén nimittääkin itseään kerjäläiseksi, periaatteessa samanlaiseksi kuin ne jotka istuvat polvillaan kadulla. Mikä pakko on ruveta taiteilijaksi, me tavikset  kuittaamme. Tiedossa on, että taide elättää säällisesti vain harvat ja valitut. On sisäinen pakko, Nylén vakuuttaa,  vaihtoehtoja ei ole. Aha. Nylénin ratkaisu ongelmaan on taiteilijanpalkka. En tiedä, miten tosissaan hän sitä esittää. Onko se vain vastareaktio jonkun Heikki Pursiaisen heittoon, että taiteilijoille maksettavat apurahatkin pitäisi lakkauttaa?

Taide kaikessa moninaisuudessaan on syvästi merkityksellistä, ja taiteilijoidenkin pitäisi toki tulla työllään toimeen.  Taiteen kenttä on kuitenkin rajaton ja tekijöiden joukko kirjava.   Miten jyvitettäisiin se porukka, jolle taiteilijanpalkkaa maksettaisiin? Pahoin pelkään, että taiteilijanpalkka on mahdottomuus. Sen sijaan perustulo voisi olla nälkätaiteilijoidenkin pelastus, tai edes tekohengitystä heille. Uskoisin, että perustuloa kohti ollaan vähitellen menossa. Yhteiskuntarauha ei voi säilyä, jos raha ja sen mukana hyvinvointi kasaantuu yhä harvemmille ja yhä suurempi joukko ihmisiä riippuu löysässä hirressä. Jokin ratkaisu on löydettävä.

Tätä kirjoittaessani Nylén on taas parrasvaloissa eli ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi. Siteeraan tähän loppuun kuitenkin vielä katkelman Häviöstä:

   Minä olin kerran kuuluisa, kuvani oli usein sanomalehdessä.

   Mutta nyt kuvani on alkanut luisua pois näkyvistä.

   Todelliset kasvoni piirtyvät esiin.

   Fiksu kirjailija pitäisi iljettävän totuuden itsestään visusti ullakolla, mutta minä en ole fiksu.

   On aika. Minä lähden.

   Päiväni kirjailijana tässä vihamielisessä maassa ovat luetut. Tähänkin asti kestin ainoastaan korkean kipukynnykseni ansiosta. 

   Katsokaa, kun minä lähden. Katsokaa, kun minä häviän. Näin se tapahtuu. Loppu on alkanut.

Tuota noin. Koska nyt on joulu ja ihmisillä hyvä tahto, jätän sanomatta, mitä tuosta katkelmasta ajattelen.

Ja sitten sapiskaa: Häviöstä on jostain käsittämättömästä syystä tehty lehtiö! Todella hankala lukea!  Aivan järjetön ratkaisu!

 

(Lisäys 27.12. Väärinkäsitysten välttämiseksi kerron, ettei Riku Korhonen siteeraa minun blogitekstejäni teoksessa Granta, Tunnustus, mutta tuo nimitys rujo somekääpiö on sieltä peräisin. En olisi huomannut koko Grantaa, ellei joku kirjallisuuskriitikko olisi sitä kommentoinut.)

(Toinen lisäys 30.12. Grantassa Korhonen lyttää myös Nylénin. Sanankäytön ammattilaisina kirjailijat ovat kyllä mestarillisia toistensa  nälvijöitä. Luin juuri Panu Rajalan  Ilmari Kiantoa käsittelevän teoksen Suomussalmen sulttaani. Eipä säästellyt Iki-Kiantokaan sanojaan ruotiessaan kirjailijakollegojen tuotoksia.)