Olen nyt lukenut viimeisenkin Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen  eli Lars Sundin romaanin Missä musiikki alkoi. Takakansi kertoo, että teos on Pietarsaari-trilogian  itsenäinen kakkososa. En ole lukenut ensimmäistä osaa. On mahdoton arvioida, miten lukukokemukseen vaikuttaisi, että sen olisi lukenut vai vaikuttaisiko mitenkään.

Teoksen kertoja alkaa jo lapsena  stalkata Alf Holmia, josta tulee muutaman mutkan kautta muusikko-säveltäjä. Aikuisena hän kirjoittaa Holmista romaania, missä  häntä ohjaa kirjoittamisen opettaja. Ohjaaminen ei kylläkään opettajaa juuri kiinnosta. Hän hankkiutuu tästä riesasta eroon heti, kun se on mahdollista. Tilannetta tarkkailee ja kommentoi paikallinen kulttuurivaikuttaja Odin Sikström, joka tosin on jo kuollut. Merkittävä rooli on myös Schalinin perheellä, heidän - varsinkin Maggi-äidin - sosiaalisella verkostollaan ja tyttärillään.

Kerronta etenee kuin kissa. Se tassuttelee eteenpäin humoristisen leppoisana jutusteluna,  kynnet  piilosssa. Mutta ne ovat olemassa ja ne ovat terävät. Pikkukaupungin paremmat ihmiset yrittävät pitää julkisivunsa puhtoisena.  Pitää olla kunnollinen tai ainakin näyttää siltä. Törttöillä saa, mutta siitä ei saa jäädä kiinni. Taustalla häilyy  painostava salaisuus. Nuori nainen Valborg Fellman on hirttäytynyt vähän ennen teatteriesityksen alkua. Miksi? Oliko se varmasti itsemurha, jollaiseksi se tulkittiin? Tapaus vaivaa vielä vuosikymmenien kuluttua Hajje Schalinia, joka aikoo tehdä siitä animaation.

Tämä hirttäytymismysteeri tuo etäisesti mieleen Månika Fagerholmin romaanin Amerikkalainen tyttö ja televisiosarjan Twin Peaks. Kuka murhasikaan Laura Palmerin? En tiedä, onko Valborgia käsitelty jo trilogian ensimmäisessä osassa ja aikooko Sund avata keissin kolmannessa vai antaako hän pikkukaupungin säilyttää salaisuutensa.  Hajje Schalinilla on joka tapauksessa omat epäilyksensä. 

Alf Holmia puolestaan kiskovat eri suuntiin äidin odotukset (kunnonnollinen porvarillinen ammatti on hankittava), musiikinopettajien havainnot (Alf on lahjakas) ja omat esteet (haluan soittaa mutta en esiintyä). Lopputulos: Alf seuraa tähteään, hänestä tulee se joksi hänet on tarkoitettu. Se merkitsee etäisyyden ottamista lapsuudenkotiin ja sen arvoihin. Fyysisesti Alf ei kuitenkaan pääse eroon kotiseudustaan.

Neljänkymmenenseitsemän minuutin pituisessa orkesterikappaleessa "Lakeuden kutsu" kuullaan ensimmäisen kerran sävelkieltä, josta tulee tunnusomainen suurelle osalle Alf Holmin musiikkia: muutama sointu toistuu yhä uudelleen ja vähitellen muuttuu ja haipuu, ja samaan aikaan päälle piirtyy melodiakiehkuroita, jotka hiljenevät ja tilalle tulee uusia. Toisinaan musiikin virta katkeaa äkisti ja saa aivan uuden suunnan.

Tämä Holmin musiikin luonnehdinta voisi kuvata myös Sundin ilmaisutapaa, jonka hän hallitsee ammattimaisen varmaotteisesti. Kokonaisuus on ansiokas, vaikka paikoin vähän uuvuttikin.

Lisäys 10.12. Jäi vielä askarruttamaan tuo Holmin sävellykselle annettu nimi Lakeuden kutsu. Miten siihen pitäisi suhtautua? Tiedän, että on olemassa samanniminen biisi ja Antti Tuurin romaani ja sen pohjalta tehty elokuva. Itse ajattelisin, että nimi on silti ironiaa tai vitsi. Samoin olettaisin, jos joku savolainen nykysäveltäjä antaisi teokselleen nimeksi "Savonmaan syli" tai "Kallaveden kimallus". Savolaisena en kuitenkaan ihan tajua pohjalaisia. Ehkä he totisina törökkeinä suhtautuvat lakeuteensakin tosissaan. Että se mikään vitsi ole, prkl.