Mikähän lamakausi minulla onkaan, mutta en saa patisteltua itseäni kirjoittamaan "oikeata" juttua mistään teoksesta. Niinpä naputtelen taas muutamasta kirjasta lyhyesti. 

Elin Willows: Sisämaa.

Sisämaa on näitä varmaotteisia esikoisteoksia, joita nykyään riittää. Willowskin kirjoittaa kuin vanha tekijä. Tarina on yksinkertainen. Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle jonnekin Pohjois-Ruotsiin. Pariskunnalle tulee kuitenkin ero oikeastaan jo muuttomatkalla. Kaikki olettavat, että nainen näin ollen  muuttaa takaisin sinne mistä tuli. Ei muuta. Hän jatkaa elämäänsä tällä pikku paikkakunnalla, käy töissä kaupan kassalla, bailaa lauantaisin Hotellissa kuten muutkin - ja on täysin ulkopuolinen, sivullinen. Tuntuu kuin hän olisi sivustakatsoja myös omassa elämässään. Ihan sama. Vähitellen hän kuitenkin rakentaa jonkinlaista rihmastoa, jolla tarttua kiinni ensin ympäristöön; ihmissuhteet sen sijaan  saavat odottaa. Hän ottaa haltuunsa metsän ja sitten jään, jota ensin pelkäsi ainakin, jos jäälle ajettiin autolla. Mutta sehän kantaa! Lopulta hän on ison ratkaisun ja muutoksen edessä. Minkä, sitä ei voi tässä paljastaa

Kerronta on tiukan toteavaa ja tarina kaikessa arkisuudessaan tylsä, mikä ei tarkoita, että koko teos olisi tylsä. Päinvastoin: se on vangitseva. Se tuo mieleen jopa Camus'n Sivullisen.  Päähenkilössä on myös jotain samaa kuin  Saara Turusen Sivuhenkilössä jossa nuori nainen päätyy aina vain tönöttämään vihreälle (?) patjalleen. Toki nämä naiset edustavat  varsin erilaista elämänpiiriä.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Nivukoskikin on esikoiskirjailija. Hänen teoksensa sijoittuu Pohjanmaalle. Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmeniä. Teoksen päähenkilön Liisan isä kuolee ja vannottaa kuolinvuoteellaan Liisaa säilyttämään maatilan suvun hallussa. Poikaa ei näet ole. Tästä lähtötilanteesta Liisa sitten ponnistaa eteenpäin, vaikeuksia kohdaten mutta omilla jaloillaan seisten.

Jossain haastattelussa Nivukoski kertoi  halunneensa kuvata tätä aika tutunoloista tilannetta nimenomaan naisen kautta;  miehistä on kuulemma  jo kirjoitettu. Niin. Niskavuoren naiset ja Orvokki Aution teokset tulevat kyllä heti mieleen, vaikka en muistakaan, onko niissä naisnäkökulma  lähtökohtana vai tulevatko naiset  framille miehen kautta. Mikään ei toki estä painottamasta naisten merkitystä. Lukijan kannalta ongelma on siinä, että naisnäkökulmasta huolimatta tarina tuntuu   moneen kertaan kirjoitetulta. On kaikkea kontrolloiva kyläyhteisö juoruakkoineen ja ennakkoluuloineen, originelleineen ja salaisuuksineen. On kuluttavaa raatamista ja kauniita kesäpäiviä.  On rakkauden puutetta ja kiellettyä rakkautta. Toisaalta kylä tarjoaa  myös turvaa, yhteisöllisyyttä ja ylen reipasta talkoohenkeä. 

Nivukosken teos löytänee lukijansa. Minulle siitä jäi turhan sovinnainen muistijälki.

Laura Lindstedt: Natalia

Last but not least, tässä joukossa - ja epäilemättä monessa muussakin joukossa.Tällä kertaa fokuksessa ovat psykoterapeutti ja hänen asiakkaansa Natalia. Natalia on  (olevinaan?) nymfomaani. Hän kärsii pakonomaisesta seksistä tai ainakin sen  ajattelemisesta. Terapeutti ryhtyy soveltamaan Nataliaan kehittelemäänsä metodia, jossa käytetään eräänlaisia kirjoitusharjoitteita. Alkaa kymmenen käyntikerran terapointi, jonka Natalia lopulta katkaisee. Tervehtyikö hän? Jaa-a, enpä tiedä. Sitä ennen lukija saa seurata tahtojen taistelua ja miettiä, kumpi terapoi ketä. Jos jonkin yksityiskohdan mainitsisi, niin se kyllä olisi Suukorva-niminen maalaus, joka on tärkeä paitsi Natalialle, myös terapeutille. Jäi askarruttamaan, miksi, vaikka syytä taidettiinkin avata.

Lindstedt kirjoittaa varmaotteisesti kuten aina. Natalia on tyylikäs, fiksu ja kultivoitunut teos. Oneironin tapaan se tuntuu myös modernilta ja kansainväliseltä, koska siinä ei juntturoida Suomen historiassa eikä istuta pellon laidalla. Terapeutti ja hänen asiakkaansa/potilaansa on suosittu kirjallisuuden,  elokuvien ja televisiosarjojen aihe. Natalia asettuu luontevasti ja ansiokkaasti tähän traditioon. Kotimaisista edeltäjistä Poltettu oranssi (Eeva-Liisa Manner) vilahti Nataliassa jonkin esineen värin luonnehdintana. Pidin sitä kunnianosoituksena tälle hienolle, myös näyttämöllä nähdylle teokselle. Tai sitten se on vain terapeutin snobbailua.