Asko Sahlberg ei petä. Sahlbergin romaaniin tarttuessaan tietää, ettei kyse ole omaa napanöyhtää seulovasta autofiktiosta, vaan näkökulma on laajempi ja katse porautuu syvälle. Sahlberg ei myöskään konstaile, mikä passaa kaltaiselleni laiskalle lukijalle hyvin. Haudallasi, Adrianakin on tällaista taattua Sahlbergia.

Teoksen kertoja-kokija on Göteborgin liepeillä asuva, keski-ikäinen eronnut antikvariaatin omistaja Daniel. Hänen rutiineihinsa kuuluu käydä tervehtimässä saattohoidossa olevaa isää. Isä on illuusioton realisti, kuten poikansakin, joka on sen lisäksi  kyyninen, sarkastinen  misantrooppi. Kovin paljon hyvää ei Daniel ihmisistä todellakaan  löydä; jokin myötätunnon pilkahdus sentään silloin tällöin välähtää.  Hänellä on myös taakkanaan lapsuuden traumaattinen kokemus, jota ei voi painaa unohduksiin.

Danielin maailma mullistuu, kun hän vuokraa piharakennuksensa Adrianalle, joka osoittautuu romanialaiseksi prostituoiduksi. Seuraa lähes idyllinen vaihe Danielin elämässä. Sen lopettaa Adrianan alamäki ja Danielin tuttavan murha. Jossain välissä isäkin kuolee.  Mannerlaatat järkkyvät, ja Daniel päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Hän astuu järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle siihen maailmaan, jossa sen lait ovat paperia ja johon ainakaan poliisi ei saa mitään rotia, jos edes yrittää saadakaan. 

Teoksen pahimmat roistot - parittajat, huumediilerit ja tappajat - ovat maahanmuuttajia, mutta alkuperäisväestönkään edustajia ei silitetä myötäkarvaan. Kyllä  prostituoidun palvelut heillekin kelpaavat, ja sillä on seurauksensa. Daniel mättää kuitenkin viheliäisimpien maahanmuuttajien  niskaan sellaisen täyslaidallisen, että jos kyse olisi esimerkiksi kolumnista, rasismikortti nousisi helposti. Kun kyse sen sijaan on fiktiosta, mielipiteet menevät romaanihenkilön piikkiin. Sitä paitsi: onko laittomuuksien tielle lähtenyt Daniel mitenkään "parempi" kuin ne konnat, joiden toimintatapoja hän apinoi? Saako lukija olla hyvillään hänen onnistumisistaan: hähhää, johan sai paha palkkansa!

Kun tapahtumien vyöry hiipuu, Daniel pohdiskelee:

Voisin selittää itselleni, että olen ollut sairas. Ajan myötä alkaisin kenties jopa uskoa siihen. Kun ihmiset tottuvat tarinoihinsa, niistä kasvaa heidän mielessään totuuksia, jotka ovat yhtä päteviä kuin mitkä tahansa suurella vaivalla sepitetyt valheet. (--) 

Ehkä olen heijastanut ihmisiin itseni, kun olen nähnyt heidät kahdella jalalla taivaltavina synkkien henkäysten kuorina. (--)

Nyt ymmärsin, että valtaosa ympärilläni vaeltavista ihmisistä ansaitsee tietyn arvostuksen, sentään vähäisen kunnioituksen - ei siksi, että he olisivat mitenkään uljaita tai kauniita, vaan koska he jaksavat päivästä toiseen kauneutta ja uljautta vailla. Jos kieltäisin sen heiltä, voisin yhtä hyvin kieltää ruholtani siitä riippuvat jäsenet.

Sahlberg on asunut pitkään Ruotsissa ja tuntenee hyvin ne joidenkin lähiöiden vaikeasti ratkaistavat ongelmat, jotka ovat vauhdittaneet  oikeistopopulismin nousua ja joista Suomenkin media on raportoinut. Hän ei tietenkään tarjoa ratkaisuksi aseisiin tarttumista, mutta pakottaa katsomaan kohti. Ohi ja yli katsomisen aika on ohi. Toivottavasti.

Haluan  vielä kopioida tähän romaanin runollisen lopun. Siinä ei ole kyse lähiöistä;  kuvat kurottavat kauemmas. 

   Toivoani en silti ole menettänyt. Toivon, että vielä koittaa yö, jona tuulet pidättävät turhat äänet, maailman kohu vaimenee, hiljainen sade verhoilee lempeästi ihmisen jäljet ja minä koen rauhan, synnyn uudelleen yön syleilyssä, kenties katson luotaamattomalle taivaalle ja näen miltei huomaamattoman pyörteen, kaiken imeytymisen tavoittamattomiin.

   Sen yön aion viettää haudallasi, Adriana.

Kiitos kirjasta taas kerran, Asko Sahlberg!.

(P.S. 24.6. Minulle on sanottu, että tämän teoksen juoni on epäuskottava. Höh, mitä välii? Epäuskottavanakin se palvelee teoskokonaisuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi Kilven Undertakerien juoni: epäuskottava mutta mahdollinen.)