Kun Downton Abbey aikoinaan esitettiin ensimmäisen kerran, en aluksi katsonut sarjaa. Jahas, taas brittiepookki. Kyllähän he osaavat sen hienosti tehdä, mutta onhan niitä jo nähty. Ylpeyden ja ennakkoluulon olen tosin katsonut moneen kertaan, mutta siinä onkin takana Jane Austenin mainio romaani, puolustaudun. Ja Darcy on ihana:) Sitten rupesin ihmettelemään, miksi kaikki puhuvat Downton Abbeystä. Istuin alas ja katsoin jonkin jakson. Ja jäin heti koukkuun. 

Onko sarja aikaisemmin uusittu kerran vai kahdesti? Oli miten oli, katsoin sen nyt kesällä toiseen kertaan kokonaan. Ajankohta (kesä ja alkuilta) oli mitä mainioin, ja olen nauttinut täysin siemauksin. Kun tapahtumat ovat noin suunnilleen muistissa, voi katsomisessa keskittyä kaikkeen muuhun, varsinkin näyttelijöiden taitavaan työskentelyyn. Miten paljon voikaan kertoa pienillä  ilmeen muutoksilla! Liioitella ei tarvitse eikä pidä; silti katsoja pysyy täysin kärryillä, mitä mieltä roolihahamo on jostain asiasta.

Myös tapakulttuurin ja siinä tapahtuvien muutosten seuraaminen on hupaisaa ja mielenkiintoista. Kun yläluokalla ei ollut muuta tekemistä, vaihdettiin vaatteita monta kertaa päivässä. En voi tulla illalliselle, kun en ole vaihtanut, totesi joku henkilö. Hän oli tietenkin pukeutunut hienosti mutta ei tavalla, jota illallisilla edellytettiin.  Historiallisessa epookissa pääsevät pukusuunnittelijat esittelemään taitojaan ja katsoja ihastelemaan asukokonaisuuksien tyylikkyyttä. 

Ja kyllähän nämä brittien vanhat linnat ovat tyrmääviä. Niitähän on esitelty myös ohjelmissa, jotka eivät ole fiktiota. Ei ihme, että niiden ylläpito on nykyään kallista, suorastaan mahdotonta. Aina kun näytetään upea kirjasto lattiasta kattoon täynnä nahkaselkäisiä teoksia, mietin, oliko kirjasto aikoinaan statussymboli vai lukiko harrasväki edes murto-osan teoksista. Arvostettiinko lukeneisuutta vai riittikö sen esittäminen?

Jäin kaipaamaan Downtonia. Uusia kausia ei tule, mutta elokuvasta on vihjailtu. Siis ei hyvästi vaan näkemiiin?