(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Kuten niin usein nykyään, Antti Röngänkin esikoisteos Jalat ilmassa on autofiktiota, niin olen ainakin ymmärtänyt jonkin hänen haastattelunsa perusteella. Pahoittelen jos olen väärässä! Teoksensa perusteella Rönkä on koulukiusaamisen kokemusasiantuntija. Romaanin minäkertojaa, Aaroa, kiusataan ala-asteella; yläasteella kiusaaminen muistaakseni väheni eikä lukiokaan tainnut olla kovin paha. Kiusaaminen ehti kuitenkin jättää Aaroon jäljet, jotka  haittaavat vielä, kun hän aloittaa yliopisto-opinnot. Palkitseva ihmissuhde auttaa eteenpäin, mutta lopulta menneisyyden kanssa on pakko tehdä tiliä ammattiauttajan pakeilla. 

Miksi Aaro ei kertomut kiusaamisesta aikaisemmin? Syynä on häpeä, hän kertoo isälleen. Tämä on tuttu kuvio kiusaamisessa. Vaikka kiusaaja on se, jonka sietäisi hävetä, häpeämisen taakan ottaa niskoilleen kiusattu. 

Jalat ilmassa ei oikein ole meidän täti-ihmisten kirjallisuutta. Nuoremmat löytänevät siitä paljonkin tarttumapintaa, ja se sopinee luettavaksi myös kouluissa. Tietenkin sitä toivoisi, että teokseen tarttuisivat myös kiusaajat edes pakkopullana. Turha toivo? Harva kiusaaja haluaa katsoa peiliin.

 

(P.S. Sivuan Röngän teosta myös edellisessä. kiusaamista käsittelevässä jutussani.)