(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia!)

Kirjaliisuuden Nobelin palkinnot jaetaan huomenna. Itse asiassa niitä jaetaan peräti kaksi, viime ja tämän vuoden palkinto. Kanadalainen Margaret Atwood on taas kerran ennakkoveikkauksen suosikkeja. Atwoodhan on ollut kovasti ajankohtainen Orjatattaresi-romaanin pohjalta tehdyn  televisiosarjan vuoksi. Orjattaresi on alkujaan ilmestynyt jo vuonna 1985. En muista, milloin  sen itse luin, mutta teoksella oli jo siinä vaiheessa kulttimaine. Ehkä minulla oli sitten liikaa odotuksia, koska mieleeni ei ole jäänyt, että olisin ollut teoksesta kovin vaikuttunut. Televisiosarja sen sijaan on hieno, joten oli selvää, että luen teoksen jatko-osan Testamentit.

Orjattaresi-romaanin tapahtumista on kulunut viitisentoista vuotta, joten silloiset vauvat ovat varttuneet teini-ikäisiksi. Lydia-täti on hengissä ja johtaa rautaisella otteella tätijoukkoja päämajastaaan Ardua Hallista käsin. Lydia onkin teoksen päähenkilö, mutta hänen roolinsa on edellisen romaanin näkökulmasta katsottuna yllättävä. Lydia on kirjoittanut salaiset muistelmat Gileadin tapahtumista. Ne kuitenkin löydetään vasta aikojen kuluttua hänen kuolemansa jälkeen.  Lisäksi ääneen pääsevät Gileadissa varttunut Agnes ja Kanadaan onnistuneesti pelastettu Nicole. Heidän puheenvuoronsa on eräänlainen todistajalausunto. He kertovat oman versionsa Gileadista.

Gileadin yhteiskunta on periaatteessa samanlainen kuin ennenkin. Naisten asema on yhä lohduton, ja väkivaltakoneisto kontrolloi kaikkea. Kontrollin ulkopuolella on vain yläluokka, paitsi että Lydian joukot keräävät tietoa senkin jäsenistä.  Tieto on valtaa. Sen avulla voi kiristää ja sen avulla voi tiukan paikan tullen pelastaa oman nahkansa. Lydialla on kuitenkin kunnianhimoisemmat tavoitteet; omasta kohtalostaan hän ei enää välitä.

Testamentit on tavallaan viihteellisempi kuin tiukka Orjattaresi. Tekisi mieli sanoa, että se on hyvässä mielessä  lukuromaani, sujuva ja helppo ja välistä pikkuisen höttoinen. Se ei tarkoita, että sisältö olisi kevyt. Kaikkea muuta. Raakuus on yhä raakuutta, sorto sortoa, aivopesu aivopesua, valehtelu valehtelua ja nainen miehen käyttöomaisuutta, aina  vaihdettavissa. Mutta joskus ihmiset saavat kaikesta tarpeekseen, ja silloin vuoret järkkyvät.

Testamentit on ammattitaitoisesti kirjoitettu ja kiinnostava romaani, mutta jos vain tämän teoksen perusteella pitäisi päättää, olisiko  Atwoodille annettava Nobelin palkinto, niin sanoisin, että ei. No joo, turhaa spekulointia, palkintohan toki annetaan koko tuotannon perusteella, kai. Hesarissa tai jossain muualla oli lista ennakkosuosikeista. Taisin tunnistaa listalta vain kaksi, Atwoodin lisäksi Murakamin. Toivoisin, että ikisuosikkini Murakami lopultakin saisi Nobelinsa.