(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe on ilmestynyt suomeksi jo 2015. Olen aina tiennyt, että tämä romaani kannattaisi lukea, mutta tartuin siihen vasta nyt. (Kummallista, miten muutama vuosi sitten ilmestyneet teokset tuntuvat nykyään vanhoilta, vaikka klassikoilla on ikää satoja vuosia, jopa vuosituhansia.) Niin tai näin, vaikka tunsin Doerrin teoksen maineen, en tiennyt, mistä se kertoo. Onneksi. Olen nimittäin "päättänyt", että en halua enää lukea mitään toisesta maailmansodasta enkä katsoa siitä kertovia elokuvia tai dokumentteja. Joskus päätöksestä lipsuminen kannattaa, ja aivan erityisesti tällä kertaa, niin suvereenisti Doerr ottaa aiheen haltuun.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kahteen maahan, Saksaan ja Ranskaan. Ollaan siis rintaman vastapuolilla. Saksassa nuori lastenkodissa asuva orpolapsi Werner joutuu tai pääsee sotilaskoulutukseen, koska hän on osoittautunut taitavaksi radiolaitteiden korjaajaksi. Koulussa pojista pyritään tekemään tehokkaita Saksan armeijan sotilaita. Koulutus on brutaalia. Pelkääminen on häpeällistä, kuoleminen  kunniakasta. Koulutuksen jälkeen Werner joutuu rintamalle 16-vuotiaana. Papereihin hänet väärennetään 18-vuotiaaksi.

Ranskassa teinityttö Marie-Laure asuu ensin isänsä kanssa Pariisissa, josta he pakenevat Bretegnen rannikolla sijaitsevaan Saint-Malon linnoituskaupunkiin isän sedän Etiennen luokse. Sedällä on radiolähetin, jolla lähetettyjä ohjelmia Werner siskoineen on salaa kuunnellut. Sodan loppuvaiheissa Werner ja sokea Marie-Laure kohtaavat, ja Werner tajuaa, kuka Marie-Laure on. Teoksen lopussa hypätään vielä 1970-luvulle ja vieläpä vuoteen 2014 kertomaan, mitä sodasta hengissä selvinneille ja heidän jälkeläisilleen kuuluu. 

Marie-Laurella ja hänen isällään on mukanaan arvokas timantti isän työpaikalta. Sitä jahtaa saksalainen vääpeli, joka on myös jalokiviasiantuntija. Tämä sivujuoni tuntui minusta vähän tarpeettomalta, mutta toihan se omanlaistaan jännitystä tarinaan,  ja sitä paitsi  vääpelin hahmo on taitavasti rakennettu. Samaa voisi sanoa - ja vielä suuremmalla syyllä - Marie-Lauresta.

Doerr kuvaa sodan jaloissa sinnittelevien ihmisten kamppailua vaikuttavasti. Saksalaisiakaan ei esitetä vain säälimättöminä roistoina. Heissäkin on vivahteita, ja Werner on pikemminkin tapahtumien pyörteisiin pakotettu uhri. Romaanin viimeiset luvut ovat suorastaan EU-henkisiä: mennyttä ei voi pyyhkiä pois eikä kauheuksia antaa anteeksi, mutta nyt katsomme yhdessä ja erikseen eteenpäin.

Teos poukkoilee kahdessa paikassa ja myös ajallisesti sinne tänne. Rakenne on siis monelle nykyteokselle tyypillinen. Kirjailijat eivät kai millään voi enää kirjoittaa vanhanaikaista kronologisesti etenevää tarinaa? Teoksen lyhyet luvut on onneksi otsikoitu niin  selkeästi, ettei lukijalla ole vaikeuksia pysyä kärryillä. 

Kaikki se valo jota emme näe on maineensa veroinen tolkun romaani. Vaikka aihe on rankka, sielu lepää tällaista tekstiä lukiessa. Teos valaa uskoa siihen, että kirjallisuudella on vielä tulevaisuutta. Nyt ei tuijoteta autofiktiivisesti omaan napaan, vaan ollaan suurten kysymysten äärellä, kerrotaan jotain ihmiskunnasta ja ihmisyydestä.  Ihminen kykenee silmittömään pahuuteen, mutta ihmisissä on myös voimaa, uskallusta, tahtoa, sitkeyttä, uskoa ja hyvyyttä, jotka kantavat heidät läpi kauheuksien valoon.