Kävin katsomassa Antti J. Jokisen ohjaaman elokuvan Helene. Etukäteen olin lukenut kolme arvostelua, kaikki varsin nuivia, joten en odottanut elokuvalta juuri mitään. Ehkä siksi yllätyin myönteisesti. Muutama muukin kansalaisopiston kuvataideryhmäläinen oli nähnyt elokuvan, ja kaikilla oli samanlaiset fiilikset: ei huono.

Elokuvahan kertoo taidemaalari Helene Schjerfbeckistä, jos nyt joku ei sattuisi asiaa tietämään. Kyse ei kuitenkaan ole mistään elämäkertaelokuvasta, onneksi, vaan lyhyehköstä ajanjaksosta, jolloin H. S. tutustui Einar Reuter -nimiseen itseään nuorempaan mieheen, joka myös oli taiteilija. (Taiteilijana hän on näköjään käyttänyt nimeä H. Ahtela.)  Elokuvassa Schjerfbeck ihastuu tähän mieheen, ja tuntee itsensä petetyksi, kun mies solmii avioliiton toisen naisen kanssa. Tästä "romanssista" on vissiin pyritty rakentamaan elokuvaan jonkinlaista kiinnostavaa juonikuviota, mutta se oli oikeastaan elokuvan heikoin lenkki, epäuskottava.  Einarin (Johannes Holopainen) ja Helenen (Laura Birn) välillä ei juuri ollut kipinää.

Romanssia paremmin onnistuu taiteilijuuden kuvaus. Birn loistaa roolissaan. Hyvin pärjäävät myös Pirkko Saisio eleettömän hyytävänä äitinä ja Krista Kosonen taiteilijakollegana ja ystävättärenä. Ihan harmitti, ettei Saision rooli ollut isompi! Elokuvan miehet jäävät naiskolmikon varjoon. Eipä heidän rooleissaan paljon näyteltävää olekaan, mutta turhan tönköksi varsinkin Einar hahmottuu.

Jossakin  arvostelussa moitittiin henkilöiden käyttämää kirjakieltä jäykäksi ja epäluontevaksi. Tästä olen jyrkästi eri  mieltä. Minkä alueen ja minkä aikakauden puhekielellä heidän repliikkinsä olisi pitänyt kirjoittaa? Muistelen vieläkin kauhulla taiteilijakuvausta (olisiko ollut Venny Soldanista kertova?), jonka henkilöiden suuhun oli istutettu "luontevaa" puhekieltä. Se kuulosti lähinnä anakronismilta. Eivät elokuvan henkilöt tosin paljon puhu, ja repliikit ovat enimmäkseen muutaman sanan mittaisia. Kyseessä on vakavan suomalaisen  elokuvan perusklisee, josta ilmeisesti pidetään kiinni maailman tappiin saakka. Vaietaan kahdella kielellä.

Eniten nautin lavastuksesta ja kuvauksesta. Viehättävä interiööri näytti aidosti vanhalta. Maalasiko Schjerfbeck todellakin niin hämärässä? Sekä sisä- että ulkokuvato ovat kuin maalauksia, joissa  silmä lepäsi. Kirka Sainion musiikki on linjassa elokuvan yleisilmeen kanssa. Se tukee näitä silmäähiveleviä kuvia.

Valtaosa elokuvan yleisöstä oli meitä ikääntyneitä naisia, johtunee osittain siitä, että kävin iltapäivänäytöksessä. Niin tai näin, ihanaa että meilläkin on jokin syy mennä elokuviin. Pitäisiköhän lähteä katsomaan uusin versio Alcottiin Pikkunaisista? Etukäteen ajatellen idea tuntuu puuduttavalta, mutta jospa sekin elokuva yllättää myönteisesti kuten Helenekin?

P.S. Pidin aikoinaan myös Rakel Liehun romaanista Helene, johon elokuvan käsikirjoitus perustuu. Kannattaa lukea!