Aivosumu päästä alkaa helittää, joten olen jopa saanut luettua muutaman kirjan. Kommentoin niitä lyhyesti, koska en malta nyt ihanalla kesäkelillä syventyä pitempien tekstien rustaamiseen.

Ilkka Hako: Linnun radalla

Ilkka Haon (Hakon?) teos käsittelee kapellimestari Hannu Lintua, jonka mukana kirjoittaja reissaa ympäri maailmaa. Teoksen kiinnostavinta antia maallikolle on konsertteihin valmistautumisen ja  harjoitusten kuvaus. Hannu Linnusta henkilönä olisin mieluusti lukenut enemmän, mutta Lintu ei varmaankaan ole mikään avautuja-tilittäjä. Jotain hän sentään kertoo omasta taustastaan ja lapsuudestaan.

Antti Hassi: Hassin paperi

Hassin paperi on  jännä paketti. Kirjoittaja on Taideteollisen oppilaitoksen, sittemmin korkeakoulun opettaja ja professori, joka oli määrännyt, että teoksen saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen. Teos käsittelee ns. taistolaisuuden aikaa edm. oppilaitoksessa. Kirjoittaja kuului taistolaisten vastustajiin ja esiintyy omassa tekstissään aika sankarillisena hahmona. Se hänelle suotakoon. 

Taistolaisuutta kannattaa ja pitää muistella, on se sen verran erikoinen vaihe kulttuurissa ja politiikassa. Miten ihmeessä lahjakkaat, terävät ja koulutetut nuoret saattoivat tempautua liikkeen kannattajiksi ja käsikassaroiksi? Mihin he sysäsivät kriittisen ajattelun ja miksi? Aina pitää myös kysyä, mikä on oman aikamme taistolaisuutta. Onko sitä, ja jos tuntuu että ei ole, johtuuko se vain siitä, että emme huomaa sen olemassaoloa, ja seuraava sukupolvi sitten vuorostaan päivittelee, miten lahjakkaatkin ihmiset ovat saattaneet mennä retkuun. 

Simon Elo: Poliittiset mustelmani

Persujen vaiheissa riittää muisteltavaa. Esimerkiksi Jari Lindström ehti jo kertoa oman versionsa erinomaisesti kirjoitetulla teoksellaan Syvään päähän. Simon Elon teos on syntynyt yhteistyössä Juha-Pekka Tikan kanssa. Elo aloittaa tarinansa taustoittamalla omaa polkuaan perussuomalaisten nuorisojärjestön kautta kansanedustajaksi ja lopulta Sinisen tulevaisuuden riveihin. Kiinnostavinta antia on tietenkin Jussi Halla-ahon valtaannousun ja puolueen hajoamisen  käsittely. Elo kuvaa tapahtumia varsin yksityiskohtaísesti. Minulle olisi riittänyt vähempikin, mutta moni varmaan lukee kaikki käänteet kiinnostuneena.

Domenico Starnone: Paljastus

Paljastus on näköjään kolmas Starnonelta suomennettu romaani. Aikaisempia en ole lukenut. Sanoisin, ettei se ole kummoinen tappio. Inhosin romaanin päähenkilöä, Pietro-nimistä opettajaa, heti alkulehdiltä saakka. Tämä on siis ansio. Mikäpä olisi viheliäisempi kuin yhdentekevä päähenkilö. Teoksen edetessä Pietro muuttui pliisummaksi mallikansalaiseksi. Hahmo toisaalta  myös syven, kun Petro tilitti omaa riittämättömyyttään. Pietron "vastanäyttelijänä" huseeraa entinen oppilas ja nuoruuden rakastettu, nerokas  Teresa. Näiden välillä oli olevinaan jonkinlainen elämänmittainen jännite yhteisten salaisuuksien vuoksi. Joo.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Saara Turunen  kirjoittaa yhä itsestään. Uusimman romaanin jaksaa lukea, koska siinä on  hienosti kirjoitettuja - miten sen nyt sanoisi - välähdyksiä, tuokiokuvia,  joissa Turunen malttaa siirtää katseensa ja huomionsa oman itsensä ulkopuolelle. Oikeastaan pidin tästä romaanista enemmän kuin Rakkauden hirviöstä tai Sivuhenkilöstä, jotka eivät  ole mitään lemppareitani. Turunen saa tekemisilleen maksimaalista julkisuutta: laaja haastattelu ja lisäksi teoksen kritiikki Hesarissa. Jos olisin kirjailija, kadehtisin tätä huomiota. Lukijana  mietityttää, moniko hieno teos jää minultakin huomaamatta, jos se ei pääse esille HS:ssa. 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun Finlandia-ehdokkaanakin ollut Jääkansi on hyytävä teos. Viimeinen vuosi ei ole aivan yhtä lohduton, mutta mikään leppoisa huumoripläjäys ei sekään ole. Ikääntyvä kirjailija elää ihmisarkana erakkona kyläyhteisön laitamilla. Laajasta tuotannosta huolimatta toimeentulo on niukkaa; välillä on lähdettävä jopa kerjuulle. Ihmissuhteita ei juuri ole, ja ajatukset kääntyvät tämän tästä nuoruuden rakastettuun, Liisaan. Lohtua tuo viina. Kyläläisille kirjailija on kummajainen, josta sopii juoruilla ja jota voi hylkiä.  

Hauru kirjoittaa täsmällisesti ja selkeästi turhia sanoja välttäen. Tuloksena on tälläkin kertaa tyylikkään tiivis kokonaisuus.