Katson ravikilpailuja harvakseltaan, ja vielä harvemmin suorana. Yksi näistä harvoista on tänään ajettu PdA. Se on kirjaimellisesti sekä hieno että kamala kilpailu.

Ranskalainen lähtösysteemi on minulle mysteeri. Nythän se näytettiin hauskasti dronella kuvattuna. En silti viisastunut. Ensin hevoset sumppuuntuvat ja hortoilevat  sinne tänne, ja yhtä äkkiä lähdetään. Missä vaiheessa hevosen pitää olla oman lähtönumeronsa mukaisella radalla vai pitääkö lainkaan? Lähtötapa vaatii hevosilta hyviä hermoja ja kuuliaisuutta.

Kilpailuun osallistuvat hevoset ovat ehdotonta huippua, sekä nopeita että kestäviä. Kumpaakin ominaisuutta tarvitaan. Raastavaa vauhtia pidetään yllä koko ajan, vaikka matka on pitkä. Välillä ei ole kävelykierrosta kuten suomalaisessa ajokulttuurissa, minkä vuoksi meikäläiset kisat ovatkin enimmäkseen tylsiä. Sen sijaan matkalla on paljon tapahtumia ja hevoset juoksevat myös kolmatta, jopa neljättä rataa muuallakin kuin loppukiritilanteessa. Se on varmaan välttämätöntä, koska suuren hevosjoukon hänniltä ei voi enää loppusuoralla spurtata toisten ohi.

Sitten lähestytään maalia. Hevoset ovat jo uupuneita, mutta parhailla riittää vauhtia ja voitosta eli  isosta rahasta ajetaan valitettavan   rumasti. Suomessahan pyritään ajotapoja entisestäänkin siistimään. On ymmärretty, että se on täkäläisessä  asenneilmastossa välttämätöntä, jos raviurheilu aiotaan säilyttää. Ilmeisesti tilanne ei ole samanlainen Ranskassa, Italiasta ja USA:sta puhumattakaan. 

Lopetuksesta jäi tympeä maku. Hevoset asetetaan äärimmäiseen rasitukseen, ja palkinnoksi hevosen itsensä kannalta turhasta raatamisesta sitä lyödään. Jokaisen lähdön alkaessa hevonen muistanee, mikä sitä lähdön lopussa odottaa. Silti sen on lähdettävä matkaan uudestaan ja uudestaan. Paitsi jos se sattuu olemaan kuin Anna Mix, joka pysähtyi aikoinaan PdA:n volttiin eikä lähtenyt liikkeelle. Hyvä Anna!