Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa Aikuisuus (suom. Katriina Huttunen) on ilmesytynyt jo 1971. Hämmästyttävää, että  trilogia on suomennettu  vasta nyt. Yhtä hämmästyttävää on, miten modernilta tämä autofiktiivinen teossarja tuntuu. Ajattelen jopa, että se saattaa upota nykylukijaan paremmin kuin olisi tehnytkään ilmestymisaikanaan.

Aikuisuutta pohjustavat Lapsuus ja Nuoruus. Jälkimmäisessä romaanin Tove on jo löytämässä kutsumuksensa kirjoittajana, vaikka ensimmäiset runoyritelmät eivät ylitäkään julkaisukynnystä. Aikuisuudessa hän on tunnettu ja tunnustettu kirjailija. Se ei tee elämästä helpompaa. Ihmissuhteet takkuavat ja miehet vaihtuvat. Lapsia syntyy, mutta heistä huolehtii lastenhoitaja.  Tovelta itseltään riittää kiinnostusta vain kahteen asiaan: kirjoittamiseen ja huumaaviin lääkkeisiin. Lopulta lääkeriippuvuus vie Toven niin huonoon kuntoon, ettei kirjoittamisesta tule mitään eikä hengenlähtökään ole kaukana.

Karua arkea Ditlevsen kuvaa tapansa mukaan niukan toteavasti. Hän ei juuri selittele tai analysoi. Välillä hän vaikuttaa suorastaan naiivilta, mihin lukija ei kuitenkaan usko. Niin niin, tuumaa lukija, oikeastihan se on fiksu, vaikka saattaa joskus olla  tietämätön työväen tyttö tai esittää sellaista.  Ditlevsenin teksti on  jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla yhtä aikaa avointa ja pidäkkeistä, arkisen rupattelevaa mutta samalla tiukasti organisoitua vailla turhia sanoja.   Maagista!

Haluisinpa tietää, mikä sai kustantajan tarttumaan Ditlevsenin tuotantoon juuri nyt, 2020-luvulla. Oli syy mikä tahansa, niin kiitos!  Ja lausunpa vaihteeksi kiitokset myös kirjallisuuskriitikoille. Olkoon, että kritiikki on nykyään lähinnä tuote-esittelyä, niin en olisi Ditlevsenin teoksiakaan huomannut ilman jonkin lehden, todennäköisimmin HS:n, kritiikkiä. Että semmosta hyötyä kritiikeistä vielä on.