Ville Eerola: Nuori Waltari

Eerolan romaani Nuori Waltari on vissiin sitä, mitä on ryhdytty nimittämään biofiktioksi. Kuten teoksen nimikin kertoo, Waltari on siinä varsin nuori, vasta uraansa aloitteleva ja piireihin kiihkeästi pyrkivä noviisi. Romaanin  kuvaamana ajanjaksona hän kuitenkin julkaisee ainakin  teokset Jumalaa paossa, Suuri illusioni ja Yksinäisen miehen juna. 

Eletään 20-lukua, jolloin tulenkantajat avasivat ikkunoita Eurooppaan johtotähtenään kukas muu kuin Olavi Paavolainen. Waltari heittäytyy tähän piiriin ja omaksuu sen kirjalliset ihanteet. Hän opiskelee elämää ja erotiikkaa ja hakee omaa polkuaan. Teologinen  tiedekunta saa jäädä, maisteriopinnot siirtyvät filosofisen tiedekunnan puolelle ja kirjailijan kutsumus varmistuu.

Eerola kuvaa, millaisen mankelin läpi Waltari pusertui ennen kuin saavutti jonkinlaisen tasapainon, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Pahimmillaan Waltari suunnitteli itsemurhaa, mutta elämä voitti. Eerola luonnehtii Waltarin kokemusmaailmaa aikakaudelle tyypillisin yliampuvin ilmauksin ja muistaa käyttää ns. vierassanoista (sivistyssanoista) vanhahtavaa versiota. Se  luo ajankuvaa.

Kirjahyllyssäni on sekä Panu Rajalan Unio mystica että Markku Envallin Suuri illusionisti ja olen lukenut liudan Waltarin teoksia, joten Eerolan romaani ei tarjoa minulle mitään varsinaisesti uutta. Ehkä nuoremmat lukijat voisivat löytää siitä enemmän kosketuspintaa?

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen aloitti kirjailijanuransa menestyksekkäästi teoksellaan Tuhkaan piirretty maa, jolla hän voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Niinpä oli selvää, että kakkosteos Meren muisti pitää myös lukea.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat Norjan Ruijaan, jonne sieltä kotoisin oleva Aapa palaa 80-luvulla tekemään dokumenttielokuvaa. Sitä tehdään öljy-yhtiön piikkiin. Paluu ei ole Aapalle helppoa. Aapan äiti  on kuollut valaan aiheuttamassa onnettomuudessa hänen ollessaan lapsi. Aapa onkin varttunut aikuiseksi isoäitinsä ja jonkun sukulaisensa hoteissa. Paluu kotimaisemiin repii haavat auki ja nostaa torjutut tunteet pintaan. Niistä Aapa yrittää selvitä olemalla töykeä suunnilleen kaikkia kohtaan. Vähitellen hänen suojauksensa rapisee.

Dokumenttielokuvan tekokin takkuaa. Voisiko tai pitäisikö sen käsitellä öljynporausta kriittisesti? Valaiden käytöksessä on havaittu muutoksia. Ovatko ne öljynporauksen aiheuttamia? Oliko tämä syy äidin kuolemaan? 

Öljyn poraamisen ja valaiden kautta Rautiainen käsittelee ajankohtaisia teemoja: ilmastonmuutosta, lajikatoa ja saastumista. Sijansa saa myös eräänlainen etnisyys ja identiteetti. Aapa on kveeni, suomalaistaustainen pohjoisnorjalainen,  ei siis suomalainen tai suomalainen vierastyöläinen mutta ei myöskään etninen norjalainen. Aikuiselämänsä hän on viettänyt USA:ssa. Mihin hän siis kuuluu, jos ihmisen pitää johonkin kuulua?

En ihan ostanut romaanin tarinaa. Varsinkin Aapan rooli dokumentin tekijänä jää ohueksi. Muilta osin teos on onnistunut ja  ansaitsee toki tulla luetuksi.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Mietin tovin, kannattaako minun ruveta sepustamaan mitään Pulkkisen romaanista. Luin sen jo muutama viikko sitten, ja sen jälkeen siitä on kirjoitettu laajasti esimerkiksi Hesarissa;  jopa kirjailija itse kommentoi sitä haastattelussa. Päätin kuitenkin vääntää jotain.

Kun olin lukenut Lumon ensimmäistä sivua jonnekin puoliväliin, mieleen nousi etsimättä Fagerholmin Kuka tappoi bambin?, mikseivät  myös Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö ja moni muukin fiktiivinen teos, jonka ytimessä on nuori, kuollut nainen. Pulkkinen  tietenkin tuntee tämän tradition ja on nyt lisännyt oman versionsa teosten kavalkadiin.

Lumon  nuori nainen on 17-vuotias Philippa, joka löytyy asuintalonsa pihalta kuolleena, ulkoisesti vahingoittumattomana. Siitä seuraa tietenkin kuolemansyyn tutkinta ja poliisitutkinta siltä osin, onko kyseessä rikos. Nämä tutkimukset pyörivät taustalla samalla, kun Philippaa valotetaan hänet tunteneiden ihmisten kautta. Ääneen pääsevät bestis Saga, exä Oliver, pari naapuria ja muutama muu. Philippasta muodostuu kaleidoskooppimainen kuva. Kun kaleidoskooppia ravistaa, palaset asettuvat uuteen  asentoon ja kuva muuttuu. Mikä versio Philippasta on "totta", ovatko ne kaikki yhtä oikeita, hänen persoonallisuutensa eri puolia vaiko  lähinnä poseerausta vai sittenkin toisten ihmisten tulkintoja hänestä?

Philippaa on tulkittu tyttöyden kuvauksena. Millaisia tytöt ja nuoret naiset ovat ja varsinkin saavat olla, vieläkö heidän olemustaan ja olemistaan raamitetaan ja rajoitetaan? Itseäni ei tyttöys juuri jaksa kiinnostaa, mikä johtunee iästä. Niinpä luin Philippaa esimerkkinä ihmisestä, jolta puuttu - niin mikä? Sanoisin, että jonkinlainen kiinteä, vakaa ydin. (Onko ihmisellä sellaista?) Toki Philippa on nuori, oikeastaan lapsi kuten teoksessakin korostetaan, ja siksi keskentekoinen. (Juu juu, kukapa ei olisi, aina hautaan asti.) Mutta silti ajattelen, että  persoonallisuuden pirstaleisuus tai hyytelömäisyys  voi olla paitsi joustavaa ja   vapauttavaa,  myös  taakka. 

Lumo on taitavasti rakennettu teos. Koska olen ilmoittanut kirjoittavani lyhyesti, en raapusta tämän enempää, vaikka mieli tekisi.