Kari Hotakaisen uutuuden nimi Opetuslapsi tuo heti mieleen uskonnon ja Jeesuksen opetuslapset. Onko siis romaanilla jotain tekemistä uskonnon tai uskonnollisuuden kanssa, mietin etukäteen. Kyllä ja ei. Toisaalta opetuslapsi on sananmukaisesti lapsi, jota opetetaan. Hotakaisen romaanissa tämä lapsi on nimeltään Maria.

Marian lapsuudenperheessä on ollut  ongelmia, ja hänet hänet onkin annettu viisivuotiaana sijaisperheeseen. Myöhemmin tämä perhe on adoptoinut Marian. Kyse on ylemmän keskiluokan kouluttautuneiden ihmisten perheestä, jossa on kaksi omaa lasta. Mariasta yritetään muokata samanlaista kuin perheen omat lapset. Pitäisi opetella soittamaan viulua tai pianoa. Pitäisi olla harrastuksia. Pitäisi käydä klassisen musiikin konserteissa ja teatterissa. Pitäsi menestyä koulussa. Mariassa on pontentiaalia, mutta hän ei sovi perheen muottiin ja kokee, että häntä halveksitaan ja mitätöidään. Maria on yksin; hänen ainoa ystävänsä - myös aikuisena -  on Läskiksi kutsuttu mutta oikeasti laiha poika.

Aikuistuttuaan Maria ei enää ole perheen kanssa tekemisissä. Hän on edennyt yliopistoon mutta jättänyt opinnot kesken graduvaiheessa. Sen sijaan hän ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on kosto. Kohteeksi valikoituvat sijaisvanhemmat, muuan maanviljelijä sekä Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä. Kolme viimeksi mainittua hän kaappaa vanhaan autokorjaamoon. Kohteeksi valikoimiltaan ihmisiltä Maria vaatii, että he tunnustavat syntinsä ja pyytävät anteeksi.

Olen aina pitänyt Hotakaisen yhteiskuntakriittisyydestä. Banaallsti sanottuna Hotakainen on ns. pienen ihmisen puolella. Kyytiä saa keskiluokka, sen suvaitsevaisuudella  ja liberaaliudella kuorrutettu snobbailu, omahyväisyys, jäykät konventiot ja kaksinaismoraali. On mukava esiintyä hyväntekijänä, kunhan kohde on kaukana kehitysmaissa; lähellä olevaa kurjuutta katsotaan mieluummin ohi. Keskiluokka myös edustaa  maailman mitassa elämäntapaa, joka on voimavarojen tuhlaajana tuhoisa. Tämä selvä.

Marian henkilöhahmo on ongelmallisempi. Häntä on kohdeltu väärin. Hänet on hylätty, sivuutettu, jätetty kohtaamatta, jätetty hyväksymättä omana itsenään. Marian katkeruus tuntuu oikeutetulta, mutta myös yliampuvalta. Että kostanpa  sen, etten aikoinaan saanut haluamaani roolia jossain harrastelijateatterissa. Maria tuntuu toisaalta melko rationaaliselta, toisaalta kostofantasiaansa juuttuneelta. (Tämä ei siis ole moite vaan toteamus.)  Mutta. No. Kakistanpa nyt ulos, mitä ajattelen: Marian henkilöhahmo tuntui ajoittain melko huteralta luomukselta, mikä rasitti koko teosta. Toki hänellä oli hetkensä.

Sitten toinen tunnustus: jossain puolivälin kieppeillä olin jättää teoksen kesken, mielenkiinto tekstiä kohtaan hiipui. Toruin itseäni tästä, koska Hotakainen on sentään  lempikirjailijoitani, ja luin kiltisti romaanin loppuun saakka. Ei huono, mutta Hotakainen pystyy parempaan. Sitä odotellen.