Aki Ollikainen ponnahti lukijoiden tietoisuuteen menestysteoksellaan Nälkämaa. Se on rujo kuvaus nälänhädästä, joka piinasi suomalaisia 1860-luvulla. Musta satu on jotenkin pyyhkiytynyt muistista, ehkä vain kuvittelen lukeneeni sen.  Pastoraali, eräänlainen kesäinen idylli, ei noussut  esikoisen tasolle.  Nyt ilmestynyt  Kristuksen toinen tuleminen tavallaan jännitti lukijaakin: mitenköhän Ollikainen nyt pärjää?

Kristuksen toinen tuleminen on Ollikaiselle tyypillisesti melko suppea, noin 160-sivuinen romaani. (Tämä on ominaisuus, jota rakastan. Moni kirjailija saisi ottaa Ollikaisesta oppia ja karsia teksteistään  löysät pois.) Teoksessa on kaksi keskeistä henkilöä, Aarne ja Kristus-Viljaami.  Aarne on nuori oopperalaulaja, joka sairastuu keuhkotautiin. Se tuhoaa hänen uransa ja seurustelusuhteensa. Aarnen on siirryttävä keuhkoparantolaan, mistä tietenkin tulee mieleen esimerkiksi Taikavuori,  aika rankka vertauskohta Ollikaisen teokselle. Kaikella kunnialla Ollikainen kuitenkin keuhkoparantolansa selvittää. 

Kristus puolestaan ilmestyy maatilan isäntä, saarnaaja Kustaa Anttolalle jossain pohjoisen selkosilla. Kyse on siis  Viljaami-nimisestä miehestä, jonka Kustaa tulkitsee tavallaan. Pohjoiseen sijoittuvissa tapahtumissa on kirjallisuudelle tyypillistä pohjoisen "eksotiikkaa" omalaatuisine ihmisineen. Saattaa se toki olla realismiakin, ehkä pohjoisen ihmisissä on  ollut paljon pörröjä, kuten he itse sanovat. Ainakin heistä on sorvattu värikkäitä ja kiinnostavia henkilöhahmoja fiktioon. 

Lopulta Aarnen ja Viljaamin tiet kohtaavat ja teoksen kaksi puolta sulautuvat yhteen. Myös Aarne ja Viljaami alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Yhden Kristuksen rinnalle kehkeytyy toinenkin. Romaanin loppukäänteissä on jylhää kohtalonomaisuutta. Ihminen räpisköi läpi elämänsä miten pystyy, ja eräänä päivänä elämä on ohi. Aarnen valoisat suunnitelmat romahdutti jo sairaus, toistaitoisella Viljaamilla ei tainnut mitään suunnitelmia ja mahdollisuuksia ollakaan. Mutta minkäs teet? Herra antoi, Herra otti.

Kieli on Ollikaisen vahvuuksia. Siitä saa aina nauttia.

Jotenkin tuntui, kuin kirjailijalla olisi ollut kaksi ideaa romaanin aiheeksi, jotka hän sitten olisikin päättänyt liittää samaan teokseen. Niin tai näin, aihelmien  koplaaminen toki sujui   luonnikkaasti. Mutta silti ajattelin teosta lukiessani, olisiko jompikumpi aihelma kannatellut teosta ihan omillaan.