Kuten syksyllä kerroin, en yllättäen ollut lukenut ainoatakaan Finlandia-ehdokkaaksi päätynyttä romaania ennen ehdokkaiden julkistamista. Sitten tietenkin tilasin ne kirjastosta ja Ihmishämärän jopa ostin. Viime aikoina olen vihdoin saanut luettavakseni näitä romaaneja. Tähän mennessä niistä on   kirjoitettu juttu jos toinenkin, joten kommentoin niitä lyhyesti ja vain suppeasta näkökulmasta.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Kieli on se ominaisuus, joka Kyllösen romaanissa heti iskee päin näköä. Myönnän, että tuskastuin. En ole koskaan  pitänyt siitä, että kielen kanssa   konstaillaan ylen määrin. Pidän enimmäkseen sellaisesta eleettömästä ilmaisusta jollainen on tyypillistä esimerkiksi Aki Ollikaiselle. Totuin kuitenkin vähitellen Kyllösen kieleen, ja lopulta piti nostaa kädet pystyyn. Onhan Kyllösen kieli toki omassa lajissaan  taitavaa, ilmaisukykyistä, omaperäistä,  kekseliästä ja viitseliäästi työstettyä.

Yritänpä kirjoittaa  pätkän "kyllöstä", kohteena pimeä, loskainen päivä, joita on riittänyt: On pimeää kuin ryssän helvetissä. Ei. On pimeää kuin peräsuolessa. Vielä huonompi, mutta jatketaan. Tiekarhun lahtaama loska läsii kadunreunalla kuin hirven suolet raiskiolla. Hämärän nutistamat ihmiset kommertavat loskavallin yli kohti rämäistä bussikatosta. Taivas losottaa räntää. Joo, naurettavaa; en ole Kyllönen.

Kyllösen romaanissa  käytetään monin paikoin tekstin  lihavointia. Ymmärrän miksi, mutta pidin sitä silti vielä rasittavampana  kuin  kursiivin käyttöä Sirpa Kähkösen romaanissa Vihreä sali.

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Turusen romaanin nimiölehdellä on huomautus: Romaani, mikäs muu. Kirjailija siis ilmoittaa teoksensa genren, pilke silmäkulmassa, oletan. Liittynee viime aikojen keskusteluun teosten genrestä ja sen merkityksestä?  Romaani alkaa  kahdella prologilla. Sitten päästään asiaan - vai päästäänkö? En ilahtunut huomatessani, että kolmaskin aukeama on jotain räpellystä, tekstinpätkiä ja pöytäkaavio. Ja samalla silpulla jatketaan läpi koko teoksen. Aluksi se ärsytti, sitten sen hyväksyi. Huomasin myös, että   teksti on asemointinsa vuoksi nopealukuista.

Turusen romaanin minä on arkkitehti kuten kirjailija itse. Tämä perfektionisti  tyhjentää kuolleen arkkitehti-isoisänsä taloa ja suunnittelee työkseen koulurakennusta. Työ avaa lukijan silmiä: miten monenmoista osaa ja nippeliä rakennukseen tarvitaankaan, ja jonkun on ratkaistava, mitä ja millaisia. Isoisä on teoksen aikana vielä hengissä,  enemmän tai vähemmän selväjärkisenä. Keskustelut isoisän kanssa ja talon tyhjentäminen hänen kuolemansa jälkeen kertovat linkittymisestä sukupolvien ketjuun sekä surusta ja luopumisen vaikeudesta. Teoksessa on myös  huumoria sekä itseironiaa olettaen, että päähenkilö on saanut piirteitä kirjailijalta itseltään.

Jossain vaiheessa huomasin, että en enää lue tätä romaania siksi, että se on ollut Finlandia-ehdokkaana vaan siksi, että haluan lukea sen. Ja loppuun päästyäni totesin, että Sivistynyt ja miellyttävä ihminen on yksi parhaista  2000-luvun suomalaisista romaaneista. Kiitos!

(29.1. poistettu muutama turha sana ja selvennetty genren ilmoittamisesta kertovaa kohtaa,)