Tämän päivän Hesarissa Miki Liukkonen tylyttää suomalaista kaunokirjallisuutta. Hesarin juttu perustuu siihen, mitä Liukkonen on kirjoittanut aiheesta Instagramissa. En ryhdy toistamaan Liukkosen mielipiteitä, koska jokainen voi lukea ne itse. Tiiivistäisin kuitenkin Liukkosen näkemyksen siten, että suomalainen kaunokirjallisuus on harmaata. Harmaa voi olla hyvä väri, mutta ei kirjallisuuden yleisilmeenä.

Löysin kirjallisuuden joskus 10-vuotiaana ja olen siitä lähtien lukenut kirjan jos toisenkin. Nuorempana luin pääsiassa ulkomaista kirjallisuutta, parina viime vuosikymmenenä lähinnä kotimaista. Viime aikoina valinta on yhä useammin osunut tietokirjallisuuteen. Miksi? Tietokirjallisuus on parhaimmillaan antoisaa. Nimensä mukaisesti se tarjoaa tietoa mutta myös uusiä näkökulmia tuttuihin asioihin. Se ravistaa ajattelemaan,  tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisiä,  ilmiöitä ja tapahtumia,   mennyttä ja nykyisyyttä, jopa tulevaisuutta. 

Fiktiolla on toki omat laadun kriteerinsä ja lukijoilla sen lisäksi omat mieltymyksensä. Omasta mielestäni suomalaiset romaanit ovat enimmäkseen ammattitaitoisesti kirjoitettuja. Jos eivät, silloin on syytä antaa sapiskaa kustantajalle: teos olisi pitänyt jättää julkaisematta tai työstää  paremmaksi. Pelkkä ammattimaisuus ei kuitenkaan riitä palkitsemaan lukijaa. Romaanilla pitäisi olla jotain annettavaa. Valitettavan usein ei ole. Teos on luettu ja lukijalla hölmistynyt olo: mitä jäi käteen? No tuota, niin, siis ikään kuin, tjaah. Tyhjänpäiväistä.

Tarinallisuuteen  tai koskettavuuteen pyrkiminen   eivät mielestäni ole este konventioiden ravistelulle, kuten Liukkonen summaa. Sitä paitsi ne ovat lukijaystävällisiä ominaisuuksia, niiden varaan rakentuu kertomakirjallisuus, perinteistä termiä käyttääkseni. Minua myös  tympäisee väheksyväksi kokemani ilmaus lukuromaani, jollaiseksi esim. HS merkkasi Saision Passio-romaanin. Että siitä vaan kirjoittamaan oma passio. Eikö onnistu? Sitähän minäkin. Mutta omaperäisyyttä kyllä kaipaan, sitä että teksti erottuu massasta, oli se tarinallinen tai ei.

Olen tässä blogissa aikoinaan kirjoittanut Liukkosen romaanista O ja pitänyt sitä nerokkaana. Se ei kuitenkaan ole erityisen "kokeileva". Enemmän romaanimuodon perinteesta irtoavat esimerkiksi ViikilänTaivaallinen vastaanotto sekä Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Senpä vuoksi niiden lukeminen oli virkistävää. Lukijaa voi myös häiritä ja haastaa; aina ei tarvitse tarpoa sahanpurussa (Liukkosen ilmaus). Itsetarkoituksellinen kokeilevuus ei ole mistään kotoisin, mutta toisaalta konventioiden murtajille olisi kyllä tilausta, sen verran harvinaisia he ovat - vai ovatko he jääneet minulta huomaamatta?

Liukkonen kirjoittaa myös kirjailijoiden tarpeesta brändätä itsensä, onko se välttämätöntä ja osataanko se. En tiedä, mutta ainakin Liukkonen on osannut. Minäkin katsoin jonkin kankean haastatteluohjelman ihan vain siksi, että Miki Liukkonen toimi haastattelijana!