Jukka Viikilästä kirjialijana tulee heti mieleen kaksi asiaa (harmi etten keksi kolmatta pointtia): Viikilä ei kirjoita samaa teosta uudestaan; ainakin tähän mennessä ilmestyneet kolme romaania ovat keskenään erilaisia. Toiseksi: Viikilän kieli hellii lukijaa. Johtuneeko hänen taustastaan runoilijana? Joka tapauksessa kiinnostaisi tietää, kirjoittaako Viikilä niin kuin kirjoittaa luonnostaan vai onko laatu ankarankin hinkkaamisen tulosta. 

Viikilän kolmas romaani Hiekkalinnat on Viroon sijoittuva tarina rakastamisesta. Suomalainen mies, Juhani,  rakennuttaa Pärnuun loma-asuntoa ja  rakastuu siellä nuorempaan naiseen, joka taisi jäädä nimettomäksi. Nainen kertoo heidän tarinansa ja myös kirjoittaa tarinaa tarinassa  tekemällä muistiinpanoja "myöhempää varten".  Miehellä on Suomessa puoliso ja lapsia. Naisen ystävä tosin väittää saaneensa selville, ettei miehellä itse asiassa ole perhettä. 

Kun teoksen nimi on Hiekkalinnat, lukija ohjautuu ajattelemaan, että suhde on jo lähtökohtaisesti hataralla pohjalla. Tämä tuntuu kuitenkin liian ilmeiseltä, ellei suorastaan typerältä tulkinnalta. Oli miten oli, mitään kestävää ei synny, mutta oliko tarkoituskaan ja miksi pitäisikään? Itselleen voi vain antaa luvan nauttia siitä, mitä on, ja olla murehtimatta siitä, mitä ei koskaan tule. Kaipa naisella kuitenkin oli toiveita; ainakin hän oli Juhanista mustasukkainen. Juhani puolestaan pitää oikeutenaan häipyä pitkiksi ajoiksi Suomeen siitä etukäteen ilmoittamatta, ja lopulta hän katoaa kokonaan. Huvila jää keskentekoisena rapistumaan. 

Suhteensa aikana Juhani ja nainen puhuvat viisaita; he ovat fiksuja kuten Viikilän henkilöt pakkaavat olemaan. Näitä kiteytyksiä, joita varsinkin Juhani harrastaa,  on hauska lukea mutta jokus myös ärsyynnyin ja rupesin ikään kuin purkamaan niitä osiin. Kun taiten kielellistetyn kommentin "sisään"  katsoo, onko sillä kielestä riisuttuna kummoistakaan sisältöä? Ei aina. Nainenkin taisi jossain vaiheessa todeta kyllästyneensä Juhanin "maksiimeihin". Aivan.

Nainen tavataan vielä 60 (!) vuotta myöhemmmin. Hän muistaa ja muistelee.

Viikilä on kaksinkertainen Finlandia-voittaja. Siihen tarvitaan paitsi taitoa,  myös tuuria, mutta mitään onnenkantamoisia voitot eivät  todellakaan ole. Sielu lepää Viikilää lukiessa. Vielä on kirjallisuudella toivoa. En tosin tiedä, kuinka pitkään.