Havannankoira Tuiskua, 13,5 vee, ei enää ole. Tuisku lähtii aamulla tuonilmaisiin niin kuin vanha kansa sanoi. Iltayöstä Tuisku alkoi yllättäen kärsiä kivuista, jotka vaikuttivat melko kovilta. Mielessä oli kaksi vaihtoehtoa: joko pari vuotta sitten leikatut virtsakivet ovat uusiutuneet ja jokin kivi on lähtenyt liikkeelle tai sitten kyseessä voisi olla suolitukos.  Mitä tehdä? Päivystävä eläinlääkäri olisi jossain, ja tukosta voisi itse yrittää avata parafiiniöljyllä. Päädyin kuitenkin kipulääkkeeseen varsinkin, kun kotona sattui olemaan eläinlääkärin tietynlaisiin kipuihin suosittelemaa lääkettä, jonka oikea annostelukin oli tiedossani. Jos se ei tehoaisi, lähtisimme päivystävälle, missä se sitten olisikin. 

Annoin tabletin ja odotin. Teho oli toivotunlainen. Tuisku rauhoittui ja nukkui aamuyön. Aamulla se vaikutti kutakuinkin normaalilta. "Oman" eläinlääkäriaseman avauduttua soitin kuitenkin heti  ja sain peruutetun ajan aamuksi. Ultrassa kävi ilmi, että Tuiskulla on iso pernakasvain, jonka repeäminen  aiheutti yölliset kivut. Päätös oli sydäntäsärkevä mutta periaatteessa helppo: Tuisku lähtisi sateenkaarisillalle. Ja myös lähti.

Olin jonkin aikaa arvellut, että Tuiskun maha on alkanut vähän pömpöttää. Tähän voi olla useita syitä, kuten nesteen kertyminen vatsaonteloon sydämen toimintavajauksen vuoksi. Asia oli tietenkin tarkoitus tutkia, mutta näihin tutkimuksiin emme sitten ehtineet. Soimaan itseäni, vaikka luultavimmin en olisi ruvennut näin vanhan koiran kasvainta leikkauttamaan siinäkään tapauksessa, että se oilsi havaittu  aikaisemmin. Sydämen toiminta puolestaan osoittautui  normaaliksi. 

Olin ajatellut, että meillä on Tuiskun kanssa vielä edessä muutamia vuosia. Olihan Tuiskun takanakin varsin vanhoiksi eläneitä koiria ja Tuisku vaikutti hyväkuntoiselta.  Ehkä se eilen käveli  tavallista hitaammiin, mutta toissapäivänä jouduin suorastaan jarruttelemaan sitä, kun en ollut itse pysyä muorin perässä. Ruokahalussa ei ollut moittimista. Päätä kiristää tietenkin se ajatus, oliko Tuiskulla sittenkin kipuja, joita en vain huomannut. 

Tuisku oli oikein mainio pakkaus. Ulkomuoto riitti muotovalion titteliin. Se on toki kiva mutta ei järin tärkeä seikka. Terveys oli liki moitteeton 10-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen leikattiin reilun vuoden välein polvien ristisiteet ja virtsakivet, kuten olen tässä blogissa aiemminkin kertonut. Parasta Tuiskussa oli kuitenkin valoisa, aurinkoinen olemus ja luonne: itsevarma, ystävällinen ja reipas. Tuisku oli myös havannankoiraksi melko rauhallinen, mikä sopi minulle hyvin. En erityisemmin pidä levottomista häslääjistä. Windy-setterin kuoltua Tuiskusta tuli porukan pomo, mikä toi sen käytökseen ripauksen terrierimäistä pörhäkkyyttä suhteessa tuntemattomiin koiriin varsinkin, kun oltiin Tuiskun omalla reviirillä.

Koiran lopettamiseen ei koskaan totu, eikä ole tarviskaan. Eniten minua tässä tilanteessa aina liikuttaa se vankkumaton luottamus ihmistä kohtaan, jota koira näyttäisi tuntevan tietoisuutensa viime hetkiin saakka. Sehän ei tiedä kuolevansa. Ehkä se tulkitsee tilanteen niin, että sitä ollaan auttamassa, niin kuin itse asiassa ollaankin. Tai sitten tämä on toiveajattelua, oman pahan olon lievitystä. En ikinä unohda, miten Windy asetti päänsä polvelleni ja katsoi minua silmiin, kun rauhoitusaine ei vain alkanut vaikuttaa, vaikka sitä oli jo lisätty. Ikään kuin Windy olisi lohduttanut minua eikä päinvastoin! Tunsin itseni roistoksi, kun silittelin sen päätä ja valehtelin, ettei tässä mitään hätää ole, ollaan ihan rauhassa. Ehkä koirat on asetettu rinnallemme peiliksi, josta näemme oman vajavaisuutemme.

R.I.P. Tuisku. Vie terveisiä joukostamme jo poistuneille. Olit minulle rakas.