(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Édouard Louis´n romaani Ei enää Eddy (suom. Lotta Toivanen) on saanut osakseen  paljon huomiota,  ei ehkä  niinkään ylivertaisten kirjallisten ansioidensa vuoksi, luulisin,  vaan syystä, että aihe on tätä päivää. Jälleen on kyse autofiktioista. Louis, alkuperäiseltä nimeltään Eddy Bellegueule, kuvaa omaa varttumistaan  työväenluokkaisessa kodissa pienellä pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla. Eddy tajuaa jo varhain olevansa homoseksuaali, mitä ympäristö ei voi hyväksyä ja mikä johtaa myös raakaan kiusaamiseen. Eddy yrittääkin kaikin voimin muuttua "normaaliksi" eli heteroksi siinä tietenkään onnistumatta. Tämä seksuaalisen identiteetin rakentuminen on toinen teoksen pääteemoista.

Eddyllä on voitettavanaan toinenkin haaste: kodin ja yhteiskuntaluokan latistava ja näköalaton toimintakulttuuri ja arvomaailma. Kouluttautumiseen ei juuri kannusteta. Peruskoulun jälkeen pojat menevät töihin paikkakunnan tehtaaseen kuten isänsä, tytöt päätyvät siivoojiksi, kaupan kassalle tai muuhun vähäistä koulutusta vaativaan tehtävään. Jos on  kuitenkin aikomus jatkaa lukioon, pitäisi valita lähilukio ja sieltä käytännöllinen linja. Vapaa-aikana katsotaan televisiota ja ryypätään. Perheväkivalta on yleistä. Naiset saavat maistaa nyrkistä ja lapset pelätä varsinkin silloin, kun mies on juovuksissa eli usein. Perheen elättäminen on kuitenkin miehelle kunnia-asia. Jos se ei onnistu, kuten Eddyn isälle käy, ollaan vielä pahemmassa suossa. Isä ryyppää entistä enemmän, on entistä katkerampi ja köyhä perhe  yhä köyhempi.

Tämän elämänpiirin lahjakas Eddy haluaa jättää taakseen ja saakin sen verran tukea kodin ulkopuolelta, että pyrkii ja pääsee ilmaisutaitolukioon. Sielläkin hän saa huomata olevansa eri maata kuin useimmat muut, jotka eivät ponnista työväenluokkaisesta taustasta vaan keskiluokasta. Elämää raamittavat nyt keskiluokan arvot ja asenteet pukeutumistyylistä lähtien. Ns. luokkaretken aloittaminen ei siis ole helppoa, mutta Eddyltä retki on ainakin koulutuksellisesti onnistunut: hän on opiskellut yliopistossa ja hänestä on tullut kirjailija.

Louis´n teoksen lukeminen oli välillä suorastaan ahdistavaa. Kun hänet uudestaan ja uudestaan hakataan ja hänen päälleen räitään, ei voinut olla ajattelematta,  eikö sen välttäminen todellakaan ollut mahdollista. Ilmeisesti ei? Eddyn strategiana ei ole nousta vastarintaan vaan olla itkemättä ja hymyillä. Yhtä lohdutonta oli lukea hänen toivottomasta kamppailustaan tulla  rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.  Sitähän me kaikki kaipaamme, mutta toisille sitä ei suoda, ainakaan helposti.

Ei enää Eddy  vertautuu kiusaamisen osalta Antti Röngän  teokseen Jalat ilmassa. Vaikka en haluaisi lokeroida teoksia enkä lukijoita, niin voisin suositella molempia nuorille lukijoille tarkoittamatta, etteikö niillä olisi mitään annettavaa meille ikääntyneille. Ei enää Eddy on myös painava puheenvuoro siihen keskusteluun, mitä meillä Suomessakin käydään kasvuympäristön merkityksestä. Vaikka peruskoulu ja esimerkiksi ilmainen korkeakoulutus tasaavat koulutuseroja, niin  koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat joka tapauksessa pitemmälle ja varmistavat sitä kautta paremman elämänlaadun ja jopa paremman terveyden kuin vähäisemmälle koulutukselle jäävät. Luokkaerot ovat Suomessa toistaiseksi kansainvälisessä mitassa pienet, mutta suurenemassa. Onko tätä kehitystä mahdollista jarruttaa ja halutaanko sitä edes?