Sirpa Kähkönen on niitä kirjailijoita, joiden uutuuden yleensä luen. Niin nytkin. Sitä paitsi Kähkönen on kaupungin tyttöjä ja kirjoittanut näihin maisemiin sijoittuvaa Kuopio-sarjaa. Graniittimiehessä ei kuitenkaan enää olla Kuopiossa. Kansalaissota-veljessota-sisällisota-vapaussota-punakapina on ohi. Klara Tuomi ja hänen miehensä Ilja eli Klaara ja Elias ovat paenneet Suomesta Neuvostoliittoon, työläisten valtioon. Siellä koittaisi vapaus. Sinne on lähtenyt myös Jelena, entisessä elämässään Helena sekä Tom Mehriksi itseään kutsuva mies, joka oli tullut Sortavalasta Pietariin jo ennen vallankumousta. Ilja ja Klara liittyvät Pietarin suomalaiskoloniaan, alkavat opiskella ja valistaa toisia. Myöhemmin paikalle ilmaantuu myös Iljan nuorempi veli Lavr. 

Sopeutuminen uuteen ympäristöön sujuu vitkaan. Kieltä pitäisi oppia. Pitäisi elättää itsensä ja löytää oma sosiaalinen lokero ja tulla hyväksytyksi paitsi suomalaisten, myös natiivien joukossa. Pitäisi säilyttää luja usko parempaan tulevaisuuteen ja jaksaa ponnistella sen puolesta, oikeaoppisen ideologian viitoittamalla tiellä. 

Klara löytää motivoivaa työtä katulapsien auttamisesta. Lapsien joukosta hän myös poimii itselleen kaksi ottolasta, Iljan vastustuksesta huolimatta. Katulapset kamppailevat hengissä säilymisestä Pietarin kellareissa, autiotaloissa  ja viemäriverkossa kuten he tekevät nykyäänkin. Katulapset ovat Pietarin suurkaupungissa kuin kotonaan, mutta Klara joutuu valloittamaan kaupungista palan kerrallaan, ulitsan tuonnepäin ja toisen takaisin. Vähitellen reviiri laajenee myös huviloiden Krasnoje Seloon saakka. 

Eteenpäin mennään epäröiden, mutta mennään kuitenkin. Sitten tuuli kääntyy. Lenin on jo kuollut, ja vähitellen alkavat Stalinin vainot ja puhdistukset. Suomalaisesta taustasta tulee stigma: et kuului joukkoon, et ole koskaan kuulunutkaan. Utopia jota on tultu toteuttamaan ja johon on haluttu uskoa, romahtaa sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnan tasolla.

Romaanin ensimmäisessä osassa kertojana on Klara, analyyttinen järki-ihminen, kuten - noin suunnilleen - joku romaanin henkilöistä häntä luonnehtii. Johtuneeko tästä kertojasta, että romaanin ensimmäisessä osassa on jonkinlaista (tarkoituksellista tai tahatonta?)  kankeutta, kuivakiskoisen asiallista toteavuutta, väkinäisyyttä? Kirjan toisessa osassa Klara on vielä hengissä mutta heikko vuodepotilas eikä enää kertoja. Nyt kerronta saa uusia sävyjä ja aistimusvoimaa. Perhe ystävineen sinnittelee maalla,  Mennyt on mennyttä; sitä voi muistella. Tulevaisuudesta ei ole takeita. Tunnelma on suorastaan tshehovilainen.

Graniittimies ei ole höttöä. Jo 1920 - 1930-luvun Neuvostoliiton oloihin perehtyminen on varmaankin ollut vaativaa. Ainakaan maallikko ei havainnut anakronismeja. Mitä nyt laukkaradan nimittäminen raviradaksi vähän häiritsi. Vai tehtiinkö siitä vallankumouksen jälkeen ravirata? Pakko mainita, kyse on siis  siitä radasta, jolla kreivi Vronskin (Anna Karenina) Frou-Frou katkaisi selkänsä ratsastuskilpailuissa. Kuvittelisin, että vaativampaa kuin historiallinen raamittaminen on kuitenkin ollut tavoittaa ihmisten mieli, intentiot ja ajan henki, Zeitgeist, niin kuin saksalainen sanoisi. Kirjan ykkösosassa en aina ollut sataprosenttisen vakuuttunut sen onnistumisesta, mutta kakkososa vetosi sieluun ja sydämeen. Kiitos!