Viime aikojen myrskyuutisista tuli taas mieleeni eräs kokemus 80-luvulta. Tarkan vuoden voisi tarkistaa siltä nettisivulta, jolle on listattu Suomen pahimmat myrskyt. Joka tapauksessa lähdin Kata-noutajan kanssa lenkille. Jo kadulle astuessani huomasin, että ulkona tuulee huomattavasti kovemmin kuin sisällä ollessani olin tajunnutkaan. Ajattelin kuitenkin, että kun pääsen metsän suojaan n. kilometrin, puolentoista päähän, tuulesta ei ole niinkään haittaa.

Asutuksen loppumisen jälkeen ennen kunnon metsää oli muutaman sadan metrin levyinen hakkuuaukea, jossa kasvoi harvakseltaan nuoria mäntyjä. Jossain vaiheessa tajusin, että tuuli yltyi todella kovaksi, ja sitten näin ensimmäisen puun kaatuvan, pian toisen; lopulta niitä kaatui koko ajan. Alkoi pelottaa! Koska olin lähempänä metsänreunaa kuin asutusta, päätin juosta sinne. Siellä kasvoi ikivanhoja, suuria kuusia. Ne varmaan pysyisivät pystyssä ja antaisivat suojaa.

Seisoin kuusikossa polulla  miettien, kääntyisinkö sittenkin takaisin, mikä olisi kuitenkin reitille  kaatuneiden puiden vuoksi hankalaa. Silloin näin vähän kauempana suuren kuusen kaatuvan! Nyt säikähdin jo kunnolla! Jokin ratkaisu piti tehdä. Tiesin, että melko lähellä rinteen alapuolella oli aukko, jossa kasvoi vain hieman ihmistä korkeampaa  taimikkoa. Niin pienet puut tuskin kaatuisivat ja jos kaatuisivatkin, tuskin henki lähtisi, vaikka sattuisinkin jäämään alle. Kytkin Katan taluttimeen ja sitten juostiin! Silmä kovana yritin tähyillä, kaatuvatko polun varrella olevat puut vai pysyvätkö pystyssä. Tuskin suuri kuusi rysähtää ihan sekunnissa - vai rysähtääkö sittenkin?

Pääsimme sentään aukealle, ja siellä sitten odotin myrskyn laantumista. Kun tuuli alkoi vaikuttaa tavalliselta kovalta tuulelta, uskalsin lähteä kotiin. Seuraavana päivänä kävelin sen lenkin, jonka olin aikonut alun perin kiertää. Polun poikki oli kaatunut useita puita. Uutisissa kerrottiin laajoista myrskytuhoista. Tämä myrsky oli mahtava elämys, mutta toista kertaa en sellaista välittäisi kokea.