Tunnen huonosti amerikkalaista kirjallisuutta enkä useinkaan ihmeemmin pidä teoksista, jotka kuitenkin luen. Niissä tuntuu olevan astian makua eli yliopistollisen kirjoittajakoulutuksen vaikutusta: ne ovat taitavasti kirjoitettuja mutta vailla todellista persoonallisuutta, toistensa klooneja. Tämä on tietenkin vain kuvitelmaani. Oikeasti en tiedä, kuka kirjailija on milläkin tavalla kouluttautunut tehtäväänsä.

Norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin Lumous (suom. 2009) vaikutti pitkään tyypilliseltä jenkkkikirjalta, joten luin sitä eteenpäin eräänlaisella hohhoijjaa-asenteella. Jossain vaiheessa teos alkoi kuitenkin kiinnostaa ja lukeminen eteni ilman nyrpistelyä. Teoksen päähenkilö on 19-vuotias Lily Dahl (laakson lilja?), joka hankkiutuu eroon poikaystävästään Hankista kiinnostuttuaan vastapäiseen hotelliin majoittuneesta, newyorkilaisesta taidemaalarista Edward Shapirosta. Ed on 34-vuotias ukkomies, jonka naisseikkailuista kiertää villejä huhuja. Lilystä on kiinnostunut myös omalaatuinen Martin, joka harjoitelee Kesäyön unelmaa samassa harrastelijoiden seurueessa kuin Lily. Mabel puolestaan on lähes kahdeksankymppinen eläkkeellä oleva opettaja, Lilyn seinänaapuri ja ystävä.

Juonessa ei oikeastaan tapahdu ihmeempiä eikä varsinkaan sellaista, mitä kannattaisi tässä paljastaa. Sen jännitteet rakentuvat Lilyn ja kolmen miehen ympärille, ja sitä maustavat muinaiset tapahtumat, huhut, juorut ja kuvitelmat sekä tyypilliset jenkkifiktion takametsien hahmot. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Twin Peaksissa tai M. Fagerholmin Amerikkalaisessa tytössä: mikä tätä yhteisöä viiraa; mikä on teoksen maailmassa "totta" ja oikeasti tapahtunutta, mikä kuvitelmaa, harhaista vatvomista? Näillä eväillä teos pitää kuin pitääkin lukijan otteessaan.