En varmaan olisi tarttunut Kallorumpuun, ellei se olisi Finlandia-ehdokkaana. Ollaanpa Finlandia-palkinnosta mitä mieltä tahansa, niin jonkinlainen meriitti ehdokkuus kirjalle kuitenkin on. Eeva-Kaarina Aronen on ollut minulle tuntematon suuruus kirjailijana, eikä hänen urastaan Hesarin toimittajana ole jäänyt muistijälkeä. Eniten Kallorummussa kuitenkin etukäteen tökki se, että aiheena on jälleen kerran Mannerheim. Mikä ihme hänessä jaksaa kiinnostaa?

Mutta mutta. Kallorumpu osoittautuikin taitavasti kirjoitetuksi teokseksi. Se kuvaa yhtä päivää Mannerheimin kotona vuonna 1935. Mannerheimin lisäksi läsnä ovat hänen tyttärensä, palvelusväki, illallisvieraat  ja salaperäinen kertoja, joka on myöhemmällä iällään valmistanut elokuvan Mannerheimista ja esittää sitä teoksen nykyhetkessä kommentoiden välillä tapahtumia. Esittämistilanne ei kylläkään ole järin realistinen. En rupea nyt pohtimaan, miten se olisi tulkittavissa, jos joku sattuisi  tulkintaa kaipaamaan. Vaikka teoksen Mannerheim on jo seitsemänkymppinen, hän on  magneetti, joka vetää puoleensa kaikkia. Intensiivisimmin häneen on kiinnittynyt kertoja. Taustalla häilyy uuden sodan uhka.

Eeva-Kaarina Aronen luo hämmästyttävän vivahteikkaan kuvan aristokraattisesta, korrektista ja ihmisten keskelläkin  yksinäisestä Mannerheimista ja varsinkin hänen  ympärillään kieppuvista henkilöistä, jotka pinnistelevät täyttääkseen toiveet ja saadakseen hippusen huomiota ja suopeutta.

Teoksen kieli on kirkasta, kielikuvat tuoreita. Yllättävän hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan.