Tanskalaisen pelaajan tuupertuminen kesken jalkapallo-ottelun suuren yleisön ja televisiokameroiden edessä oli  dramaattinen ja murheellinen tapahtuma. Uutisointi siitä lähti kuitenkin tyypilliseen tapaan lapasesta. Television urheilutoimittaja väänsi melkein itkua siitä kertoessaan. Tämä tapahtui kuitenkin ennen kuin tiedettiin, että Kristensen selvisi sentään hengissä.

Myötätunto on toki hyvä asia, ja tunteita saa osoittaa. Vain mittasuhteet tuntuvat olevan vinksallaan. Joka hetki sadoittain ihmisiä kuolee järjettömissä konflikteissa, luonnonkatastrofeissa, nälkäkriiseissä, onnettomuuksissa ja  terrori-iskuissa. Heitä kuolee sairauksiin, jotka voisi ehkäistä tai hoitaa, jos olisi resursseja. Kirkuvatko otsikot näistä tapahtumista? Olemmeko shokissa, järkyttyneitä ja kriisiavun tarpeessa? Enimmäkseen emme. Olemme tottuneet niihin ja kohautamme hartioitamme: taas siellä jossain on jotain sählinkiä.

Eräänlaisen ennätyksen Kristensen-uutisoinnissa teki YLE, jonka sivuilla MLL (pyynnöstä, oletan?) kertoi, miten vanhempien pitäisi kertoa tästä tapauksesta lapsille! Siis ovatko vanhemmat aivan ääliöitä, jotka eivät osaa mitään ihan itse!

Tunsin aikoinaan nuoren urheilevan miehen, jonka sydän pysähtyi lukioikäisenä kesken harjoitusten. Hänet pelasti valmentaja  ja defibrillaattori, joita jo silloin oli käytössä. Tapauksen jälkeen hänellä oli sydämentahdistin ja hän odotti jotain sydämeen tehtävää toimenpidettä,  en enää muista mitä. Mutta ihmisen elämä on hauras, meidän kaikkien. Ehkä se kannattaisi välillä muistaa.