Miten olenkaan katupölyä narskutellessani voinut unohtaa, että on olemassa sellainen paikka kuin metsä! Varmaan sen vuoksi, että normaalisti tähän aikaan ei metsässä vielä  voi liikkua jalan. Sääennustajakin totesi, että yleensä lunta on 40 - 50 cm, nyt ei yhtään. Viikonloppuna sitten tajusin mennä metsään. Sielu lepäsi! Tunnustaudun puidenhalaajaksi, en ihan konkreettisesti mutta ajatuksen tasolla. Viime vuonna möimme perinnemökin. En ikävöi itse mökkiä, vailla mukavuuksia ja autotietä olevaa, alimmista hirsistään jo lahoavaa rakennusta. Kaipaan sitä ympäröivää luontoa: upeita rantakallioita kilometrien pituisen järvenselän äärellä ja järeitä kuusia hämyisen (tosin myös itikkaisen) polun varrella. Olen "tuntenut" nämä kuuset koko ikäni. Ehkä käyn tervehtimässä niitä alkukesästä, silloin kun metsätähdet tai vähän myöehemmin oravanmarjat kukkivat ja vieressä olevan suolämpäreen rahkasammal tuoksuu. Miten monta kertaa riemastuneet koirat juoksivatkaan tätä polkua edestakaisin hymyillen koko olemuksellaan!

Pienessä kaupunkimetsikössä en uskalla päästää koiria irti. Tämäkin metsikkö on kohta mennyttä, asuntorakentamiseen kaavoitettu. Ymmärrän - ja toisaalta en. Ymmärrän, että suhteellisen lähellä keskustaa ei voida säilyttää rakentamattomana hyvää tonttimaata. Toisaalta luin juuri jutun, jossa kerrottiin, miten tieteellisestikin on todistettu luonnossa liikkumisen suotuisa vaikutus terveyteen. Tällainen vaikutus on tutkimuksen mukaan jopa puistoilla. Kuinka ollakaaan, tällaiseen lähimetsään ihmiset ehtisivät poiketa myös työpäivän jälkeen. On eri asia lähteä autolla etsimään metsää. Usein jää lähtemättä.

Mutta nyt vielä voi lähimetsässä hengittää puhdasta, pölytöntä ilmaa ja nauttia. Ja puutarhamökin ympärillähän on ensin natura-, sitten luonnonsuojelualue. Mahtavaa! Seuraavaksi sinne!