Olin Rosita-havaneesin kanssa aamulenkillä. Vastaan tuleva nainen huikkasi ohi mennessään:- Kylläpä teillä on kaunis koira! Hämmästyin. En sen vuoksi, etteikö Rosita olisi sievä. Onhan sillä toki  kaunis pää ja suloinen lempeä ilme tummine mantelisilmineen. Vaan sen vuoksi, ettei Rositasta juuri muuta näkynytkään kuin pää ja häntä, koska sillä oli kurakelin vuoksi kurapuku suojanaan. Mutta kaipa pää sitten teki vaikutuksen, tai ehkä nainen on aiemmin nähnyt koko koirankin ja päätti nyt kommentoida sen ulkonäköä. 

Minulle on sinänsä tuttua, että koirieni ulkonäköä kommentoidaan. Silloin kun Tuisku, Pilvi ja Luna (isoäiti, tytär ja tyttärentytär) vielä elivät, se ei ollut harvinaistakaan. Ehkä ne herättivät huomiota senkin takia, että mukanani oli useita koiria. Sitten Luna jäi tilapäisesti ainoaksi koirakseni. Silloin selvisi, mikä juuri sen ulkomuodossa - paitsi ilme silläkin -  herätti eniten ihailua: turkki, hohtavan valkoinen turkki kiiltävän mustine laikkuineen. Itse olin tietysti tottunut tähän turkkiin enkä pitänyt sitä sen kummempana. Mutta kun siihen kiinnitettiin huomiota, ajattelin että aivan, eihän kaksivärisiä turkkikoiria kävelekään myötäänsä vastaan.

Kaikki havannankoirani ovat olleet koko ikänsä turkissa. Minulla ei ole karrassaan mitään sitä vastaan, että havannojen turkit pidetään lyhyenä, ja lyhennän itsekin jalkakarvoja kevään ja syksyn kurakelien aikaan  ihan reippaasti. Mutta muuten ne ovat olleet  turkissa. Miksikö? Siksi että turkkinsa säilytttänyt havanna on kaunis. Pitääkö koiran siis mielestäni olla kaunis? Ei välttämättä. Mutta ei siitä haittaakaan ole!