Kontrasti on melkoinen, kun lukee peräkkäin Jatkosota-extran ja Hanna Haurun pienoisromaanin Jääkansi: edellinen on runsaudessaan ylenpalttinen tiiliskivi, jälkimmäinen reiluun sataan sivuun puristettu paketti. Sitä paitsi monet sivut ovat vajaita, tekstiä on vähimmillään vain pari riviä. Paikoin teos tuokin mieleen proosarunon, ei vähiten viimeisen päälle hiotun kielensä vuoksi. Kaikki turha on karsittu pois; ilmaisuvoimainen ydin on jäljellä.
Jälleen kerran ollaan pohjoisen outouden äärellä. En voi olla ajattelamatta ulkokirjallisesti, onko Lapissa oikeasti ollut tai onko vieläkin niin kahelia kuin erinäisten kirjojen perusteella voisi kuvitella. Tapahtumien pohjoinen sijainti ei tosin juuri Jääkannessa selitä henkilöiden vinoutta. Kyse on kurjuuden ketjusta ja sodan tuomasta lisärasitteesta jo ennestään kuormittuneeseen elonkerjuuseen.
Tarinan alussa kertoja on lapsi, joka odottaa asemalaiturilla sodasta palaavien junaa. Hänen oma isänsä palaa arkussa, mutta Betti-äidillä, jota kertoja ei koskaan nimitä äidiksi vaan Betiksi, on jo uusi mies. Isäpuolelle kertoja antaa nimeksi Paha, epäilemättä osuvasti. Elää retuutetaan rakkaudettomuuden, väkivallan, puutteen ja lopulta myös mielisairauden kurimuksessa. Muutama vuosi kompastellaan eteenpäin; sitten on elämäneväät syöty. Eikä loppukaan ole kaunis.
Siinä on ankeutta kerrakseen, kun tämän teoksen lukee pimeänä, räntäsateisena marraskuun päivänä. Kokemus on masokistinen. Suosittelen.
Kommentit