Kas, tämän päivän Hesarissa kerrottiin, että Antti Majanderin kirjoittama  Mustaa jäätä -romaanin kritiikki on synnyttänyt somekohun. En tiennytkään, koska en seuraa somea. Majanderin mielestä Anne Vuori-Kemilän teos oli kokonaan väärässä seurassa päädyttyään peräti Finlandia-ehdokkaaksi. Hän arvosteli teosta muutenkin jyrkin sanakääntein. Kuten edellisessä jutussani sanoin, minusta tämä kritiikki tuntui pahalta kuten ilmeisesti monesta muustakin. Ajattelin, että on kohtuutonta nolata kirjailija sen jälkeen, kun hän on arvatenkin suureksi ilokseen päässyt arvostettuun joukkoon. Majander olisi voinut suunnata kritiikkinsä valinnasta suoraan Finlandia-lautakunnalle, jopa ilman julkisuutta.

Majander on kenties uransa aikana joutunut useinkin (?) altavastaajaksi, mutta minulle lukijana muistuu mieleen vain yksi jupakka: Saara Turusen esikoisromaanista Rakkauden hirviö syntynyt kiista. Majander ei silittänyt tätä teosta myötäkarvaan. Rakkauden hirviöstä  olin kyllä kriitikon kanssa samaa mieltä. En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään, mikä Turusen romaaneissa kiehtoo. Minulle esikoisteos ja sitä seuraava, Sivuhenkilö, edustavat samaa  tylsää keskinkertaisuutta. Hassua kyllä Rakkauden hirviö sai sitten HS:n palkinnon parhaasta esikoisteoksesta. Ei siinä mittään; näkemyksensä kullakin. En pitänyt mestarillisena myöskään tämänvuotista voittajaa, Terhi Kokkosen Rajamaata.

Turusen romaanista syntyneen kiistan yhteydessä Majander sai epiteetin "harmaa setä" . (En ole sataprosenttisen varma, muistanko oikein, että kyse oli nimenomaan Majanderista.) Joka tapauksessa tällainen ikään ja olemukseen viittaava leimaaminen on lapsellista trumpismia, vrt. kiero Hillary, unelias Joe ynnä muut. 

En tiedä, olisinko lukenut Vuori-Kemilän romaanin  ilman tätä kiistaa sen kritiikistä. Usein sanotaan, että huonokin julkisuus on parempaa kuin ei julkisuutta lainkaan. Tällä kertaa se pätee ainakin minun valintoihini: pakko lukea.