Pirkko Saision muhkea romaani Passio on nyt luettu. Kiitän ja kumarran!

Teos on sen sortin runsaudensarvi, että tuntuu jotenkin toivottomalta ryhtyä sitä repostelemaan, että sanonpa mitä tahansa, se jää kuitenkin pintaraapaisuksi. Yritän silti. 

Ajallisesti ja maantieteellisesti lähdetään liikkeelle 1500-luvun Firenzestä, jossa munkki Savonarola poltetaan  roviolla. Sieltä sitten päädytään halki vuosisatojen ja Itä-Euroopan kautta Suomen Lappiin. Yhdistävä tekijä on koru, joka tai jonka osat siirtyvät omistajalta toiselle, kunnes yksi mitaliksi valettu osa löytyy Lapista poron kalloon ripustettuna, ehkä 1960 - 1970-luvulla. 

Vuosisatojen mittainen vyörytys sallii Saision sanoa ihmisistä ja elämästä "kaiken", niin uskosta,  uskon menettämisestä ja uskonnon kieltämisestä, köyhyydestä ja rikkaudesta, vallasta ja sen vaikutuksista, rakkaudesta, sen  moninaisuudesta ja sen puutteesta, pelosta ja rohkeudesta, ihmisen voimattomuudesta tapahtumien virrassa ja yrityksestä ottaa kuitenkin  kohtalo omiin käsiin, vallankumouksesta joka syö lapsensa, tarkoituksellisen elämän tavoittelusta ja sielusta, joka on pantu viralta mutta sinnittelee sitkeästi. Ja paljosta muusta. Kaiken tämän Saisio kertoo laveasti, maalaa leveällä pensselillä. Nyt ei piiperretä eikä kaivauduta omaan napaan! Kerronnan tapa tuo mieleen venäläiset klassikot, se on kuin kunnianosoitus suurille mestareille, joita teoksessa mainitaan nimeltäkin. (Ellen väärin muista, Dostojevski jäi mainitsematta. Mietin, onko se sattuma vai onko siihen jokin syy.) Pohjalla virtaa syvä kulttuurin tuntemus ja tietous.

Passion ihmiset - elämään heitettyinä - yrittävät tulla toimeen parhaansa mukaan. Heillä ei juuri ole mahdollisuuksia hyvesignalointiin.  He petkuttavat ja valehtelevat, varastavat ja tappavatkin yrittäessään pitää kiinnii henkirievustaan. He toimivat kuten tapakulttuuri ja asema pakottavat tai  kangistavat toimimaan ja tajuavat jollain oivalluksen hetkellä toimivansa naurettavasti, kuten Linda-nimisen henkilön isä räyhätessään tyttärelleen.  Saisio ei moralisoi; hän näyttää ihmisten raadollisuuden mutta ei asetu  heidän yläpuolelleen heristämään sormeaan vaan suhtautuu heihin,  ellei hyväksyen, niin ainakin ymmärtäen. Elämä vaatii veronsa, keneltä enemmän, keneltä vähemmän, mutta kukaan ei purjehdi päiviensä loppuun naarmuitta.

Passio on perinteinen mutta ei pölyinen romaani, jonka lukeminen on juhlahetki kaltaiselleni ikääntyneelle lukijalle. Olo on samankaltainen kuin viime vuonna Kännön Runoilijaa lukiessa. Vielä on kirjallisuudella toivoa.

Kaikesta en Passiossakaan pitänyt. Teksti on enimmäkseen jaettu hyvin lyhyisiin kappaleisiin ja näiden pikku pätkien välissä on tyhjä rivi tai useampia. Aluksi silppuisuus tuntui  rasittavalta, mutta kyllähän siihen tottui.

Lopuksi kopioin tähän vielä pohdittavaksi teoksen viimeisen lauseen: Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.