Arundhati Roy nousi 90-luvun lopulla  maailmanmaineeseen romaanillaan  Joutavuuksien jumala. Uutta teosta saatiin odottaa viime vuoteen saakka,  jolloin Äärimmäisen onnen ministeriö   ilmestyi. Kirjan liepeen mukaan Roy on tällä välin  toiminut kansalaisaktivistina ja esseistinä. 

Kansalaisaktivismi näkyy varsinkin teoksen toisessa keskeisessä aiheessa, Kashmirin konfliktin kuvauksessa. Kashmirhan on alue, jonka omistuksesta ovat kiistelleet ja kiistelevät ainakin Intia, Pakistan ja Kiina. Jotkut ryhmittymät tavoittelevat ilmeisesti myös itsenäisyyttä. Konfliktin pitkittyessä on päädytty tilanteeseen, jossa eri ryhmittymät taistelevat paitsi virallista hallintoa, myös toisiaan vastaan. Ja kaikki valehtelevat,  teoksessa todetaan. Joka tapauksessa taistelu on säälimätöntä ja raakaa. Kidutus kuuluu rutiinitoimenpiteisiin, eikä ihmisarvolla ole muutenkaan merkitystä. Siviileitä ammutaan ja ihmisiä katoaa jäljettömiin. Heidän kohtaloaan "tutkitaan". Tässä kaaoksessa osa ihmisistä yrittää pysyä ulkopuolisena, mutta osa valitsee puolensa kuten nuoret miehet Musa ja Naga sekä salaperäinen neito Tilo, jota he ja muutkin rakastavat. Heidän toimintansa on äärimmäisen vaarallista.

Kirjan alkuosa kertoo kuitenkin ns. hijrojen yhteisöstä ja ennen kaikkea Anjum-nimisestä hijrasta. Hän syntyy hermafrodiittina, jolla on sekä naisen että miehen ulkoiset sukuelimet. Perhe toivoo hänen "ryhtyvän" mieheksi. Poika, siinä vaiheessa vielä nimeltään Aftab, tuntee toisin ja pakenee hijrayhteisöön. Hänestä tulee Anjum. En tiedä, mikä olisi oikea vastine sanalle hijra: transvestiitti, muunsukupuolinen, intersukupuolinen vai jokin muu sana, vai kattaako se nämä kaikki. Joka tapauksessa he ovat muodostaneet omia yhteisöjään ja olleet omalla tavallaan sekä siedettyjä että arvostettuja, mutta myös halveksuttuja ja pelättyjä. Anjum rakentaa oman yhteisönsä vanhalle hautausmaalle. Tilo kytkee yhteen teoksen kaksi melko erillistä osaa, hijrayhteisön ja kamppailun Kashmirin omistuksesta.

Intiassa kun ollaan, kaikki on ainakin länsimaalaisen näkökulmasta värikästä, runsasta, outoa ja kaoottista, mutta sitä kuvataan enimmäkseen lempeästi ja ymmärtävästi ja varsinkin Kashmiria myös hyvin kauniisti. Toki luutuneet asenteet, ennakkoluulot ja suoranainen taikausko yhä rehottavat, mutta Royn kitkerin kritiikki suuntautuu kuitenkin korruptoitunutta ja tehotonta hallintokoneistoa, poliisin, turvallisuusjoukkojen  sekä armeijan toimintatapoja vastaan. Kastilaitoskin on muodollisesti lakkautettu mutta käytännössä ei. Mutta toisaalta  - kuten joku romaanin henkilö toteaa - Intiassa sana on vapaa ainakin verrattuna sen naapurimaihin. Se on maailman väkirikkain demokratia.

Intia on kehittyvä maa, mutta ongelmien mittaluokka on muhkea. Kansalaisaktivismille on epäilemättä tarvetta, joten ei ihme, että se on imenyt valtaosan myös Royn ajasta ja energiasta, oletan. Lukijana sitä kuitenkin toivoo, että Royn aika riittäisi kirjallisuudellekin, että hän ehtisi kirjoittaa vielä edes yhden sykähdyttävän teoksen, jollainen Äärimmäisen onnen ministerö on.