Anne Vuori-Kemilän romaani Mustaa jäätä nousi parrasvaloihin, koska pääsi yllättäen Finlandia-ehdokkaiden joukkoon. Toinen julkisuuden purskaus tuli sitten siitä, että teos arvosteltiin tylysti HS:ssa. Tottahan tällainen teos piti lukea!

Tarina on yksinkertainen: Kaksi aikuista naista, Siiri ja Raili, joista Siiri on jo naimisissa ja yhden lapsen äiti, löytää toisensa ja solmii suhteen. Eletään muistaakseni noin 80-lukua, eikä ympäristö  hyväksy lesbosuhdetta. Se tietää vaikeuksia. Pahinta Siirille on, että hänen miehensä eristää pariskunnan Timo-pojan äidistään. Eteenpäin kuitenkin kompastellaan. Timokin aikuistuu ja suostuu jopa tapaamaan äitinsä. Vaikea sairaus nostaa sitten lopullisesti tien pystyyn.

Raili on pariskunnan "mies", lapsesta saakka kiinnostunut asioista, joista tyttöjen ei aikoinaan oletettu kiinnostuvan kuten moottoripyöristä ja autoista. Raili kuvataan myös kookkaaksi ja fyysisesti vahvaksi. Hän panee kampoihin miehillekin, jollei muuten, niin jakoavaimen avulla. Siiristä puolestaan on tehty pienikokoinen, hento ja psyykkisesti hauras epileptikko. Railin rakkaus on käytännössä huolenpitoa, tukahduttavuuteen asti, mitä vastaan Siiri ei kuitenkaan ole aivan aseeton. Muuten minulle jäi vähän hämäräksi, mitä Siiri Railissa näki ja mitä hänestä haki.

Mustaa jäätä on, no, tavallinen romaani, jolla on ansionsa ja puutteensa. Pääparissa on omaperäisyyttä, mutta myös stereotyyppisyyttä. Itseäni rasittaa lakoninen, lyhytlauseisena nakuttava kieli, joka on usein tyypillistä ns. äijäkirjallisuudelle:  halki, poikki ja pinoon.  Mutta sehän on sitten makuasia, millaisesta kielenkäytöstä kukin lukija pitää.

Ehdin viime vuonna lukea melko vähän, joten  minulla ei ole laajaa käsitystä vuoden aikana julkaistuista suomalaisista romaaneista enkä näin ollen osaa arvioida, ansaitsiko Mustaa jäätä paikkansa Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Oli miten oli, kirjailijalla on oikeus olla saavutukseensa tyytyväinen.