Aila Meriluodon teos Vaarallista kokea  (1996)  on räväkkä ja rohkea kirja. Koska se tarjosi paljon aineksia myös tirkistelynhalun ruokkimiseksi, se sai osakseen runsaasti sellaistakin huomiota, jossa ei niinkään ollut kyse teoksen kirjallisista ansioista. Mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa. Jotkut ne uskaltavat elää! Pidin kovasti myös seuraavista muisteluista eli teoksesta Mekko meni taululle (2001). Odotukset uusimman kirjan Tällä kohtaa (2010) suhteen olivat siis suuret. Ne eivät aivan täyttyneet.

Tällä kertaa Meriluoto on antanut päiväkirjojensa editoinnin ulkopuolisen tehtäväksi. Siitä on huolehtinut Anna-Liisa Haavikko. En tiedä, miten paljon kirjailija ja editoija ovat tehneet yhteistyötä, kummanko mielipide on ollut painavampi päätettäessä, mitä teokseen otetaan ja mitä jätetään pois. Omasta mielestäni karsintaa olisi voinut tehdä rankemmalla kädellä. Lukijalle on jokseenkin yhdentekevää, että taas mennään kesämökille, jossa vierailevat lapset ja lapsenlapset, ja sitten tullaan pois. Ollaan Helsingin kodissa ja juopotellaan. Vuodesta toiseen.

Ajattelemisen aihetta teos kyllä tarjoaa. Kirjailijan rikkaus on molemminpuolinen suuri suku, klaani, kuten he itse sitä nimittävät. Tuntuu yllättävältä, että hän silti valittaa yksinäisyyttä ja avun tarvetta. Ja miten rankka onkaan taiteilijan ammatti. Tulot ovat epäsäännöllisiä ja työn julkinen kritiikki pitäisi kestää. Tai se ettei työ pääse julkisuuteen ollenkaan vaan juuttuu kustantajan seulaan ja saa pakit. Meriluoto on närkästynyt, kun WSOY hylkää hänen nuorisoromaaninsa. Eikö 70-vuotias saa kirjoittaa nuorille! Jaa-a! Lukija on kyllä taipuvainen ajattelemaan, että ehkä seitsemänkymppisen ja teinien maailmat eivät ihan kohtaa. Meriluoto moittii tämän tästä  WSOY:tä ja uhkailee vaihtavansa kustantajaa. Sen hän on tehnytkin; tämän teoksen on kustantanut Siltala.

Kun jokin teos sitten ilmestyy, alkaa tuskallinen kritiikkien odottaminen. On huono merkki, jos niitä ei ilmesty heti. Maakuntalehtien arvostelut ovat parempi kuin ei mitään, mutta kaiken ratkaisee Hesari. Paitsi että kritiikki ei välttämättä olekaan teoksen ansioiden suitsutusta. Silloin voi kiukutella, ettei kriitikko ole ymmärtänyt kirjan hienouksia. En ryhdy nyt filosofoimaan, kumpi on "oikeassa", kirjailija vai kriitikko, molemmat  vai ei  kumpikaan. Toteanpahan vain, että kirjailijan reaktiot ovat syvästi inhimillisiä. Kukapa ei janoaisi hyväksyntää,  tunnustusta ja arvostusta. Kaikkea tätä Meriluoto on saanut, mutta koskaanhan sitä ei ole liikaa, tai edes tarpeeksi. Syntymäpäiväkin hurahtaa ohi ilman, että WSOY noteeraa. Sellaista on olla vanha ja syrjään sysätty, kulkee itsesäälinen ajatus.

Ajattelin teosta lukiessani myös, että onneksi omassa suvussani ei ole merkittäviä taiteilijoita, joiden muistelmiin tai elämäkertoihin voisin tahtomattani joutua. Tässä teoksessa Meriluoto kylläkin jättää omat ja puolisonsa, professori Jouko Paakkasen sukulaiset pääosin yksityisyyden suojaan, muutamia myönteisiä kommentteja lukuun ottamatta: lapsia syntyy, joku kirjoittaa 6 ällää ja toinen valmistuu maisteriksi jne.  Vai oliko Meriluoto säästellyt heitä pisteliäiltä kommenteilta jo päiväkirjoissaan? Jouko Paakkasta ja itseään hän sen sijaan ei säästä. Molempien raihnaistumista ja alkoholisoitumista kuvataan piinallisen tarkasti. Onhan se rohkeata, aivan, ja klaanikin on sen vissiin hyväksynyt tai heidän mielipiteellään ei ole väliä?

Tuli mieleen Harri Sirola, joka käsittääkseni pyysi ettei Anja Kauranen kirjoittaisi hänestä. Anja Kauranenhan (Snellman) kirjoitti ja ilmoitti, että toki hän voi kirjoittaa omasta elämästään, johon nyt sattui kulumaan sittemmin itsemurhan tehnyt Harri Sirola. Niinpä. Asia ei ole yksinkertainen. Susan Ruusunen saa kirjoittaa omasta sukupuolielämästään, mutta jos siihen on osallisena Matti Vanhanen, niin saako vai eikö saa. Ja mitä miettivät tämänkaltaisesta julkisuudesta siihen "syyttomät" eli esim. Matti vanhasen lapset, jotka eivät voi tehdä valintoja.

Niin tai näin, Aila Meriluoto on kyllä mahtinoita ja sitkeä sissi. Lady painaa menemään lähes yhdeksänkymppisenä niin että nuorempaa hirvittää. Tomumaja ehkä vähän reistailee ja muisti on pätkivinään, mutta ajatus juoksee. Edes ryyppääminen ei ole tehnyt Meriluodosta selvää, vaikka sortikin rakkaan puolison. Meriluodon elämä on hänen paras taideteoksensa.