Kun kansalaisopiston maalauskurssi vieraili taidenäyttelyssä, töiden esittelijä kertoi myös, miten työt oli aikoinaan otettu vastaan. Kyse oli siis vanhoista suomalaisista naistaiteilijoista, joiden arvostus on nykyään aivan toista kuin heidän elinaikanaan. Nykyihmisen mielestä kritiikki oli usein ollut tarkoituksellisen tölvivää ja  ylemmyydentuntoista. Sama tuli mieleeni, kun luin Panu Rajalan kirjaa Olavi Paavolaisesta, joka oli sekä kriitikko että kritiikin kohde. Kriitikot - kirjailijoita usein itsekin -  olivat mäiskineet kritiikeissä toisiaan kuin vierasta sikaa. Mitä ivallisempi sivallus, sen parempi. 

Toisin on nykyään. Päivälehtikritiikit ovat muuttuneet ympäripyöreiksi.Teosta kuvaillaan tyylikkäin sanakääntein, mutta pitikö kirjoittaja teoksesta vai ei, mikä siinä oli hänen mielestään onnistunutta ja mikä vähemmän onnistunutta, jää usein hämäräksi. Kun Jukka Kajava aikoinaan kirjoitti teatteriesityksestä, ei tarvinnut arvailla, mitä mieltä Kajava siitä oli.  Sama koski Seppo Heikinheimon musiikkiarvosteluja. Molemmat herrat kirjoittivat loistavasti ja sen verran kansantajuisesti, ettei maallikkokaan pudonnut kärryiltä.

Käsittääkseni Kajava ja Heikinheimo olivat taiteilijoiden keskuudessa pelättyjä. On varmaan taiteiljoiden kannalta miellyttävämpää, että kritiikit ovat hampaattomia, mutta olisiko keskitie tässäkin asiassa paras: perusteeton tylytys ei ole mistään kotoisin, mutta ei ole harmiton lepertelykään.