Kun kamalat sateet viime viikonloppuna väliaikaisesti taukosivat, ihmiset päättivät singahtaa mökille. Se on meistä havaneeseistakin hauskaa. Mökiltä löytyy  sentään kaikenlaista nuuskimista ja haukkumisen aihetta päinvastoin kuin tylsästä kaupunkiasunnosta. Sen lisäksi voi aina tarkkailla ihmisiä. Niillä näyttää olevan kaksi harrastusta: puutarhanhoito (omituista!) ja syöminen. Edellisestä en juuri perusta mutta jälkimmäistä kannatan lämpimästi. Ruokaa ihmiset raahaavat kassikaupalla ja hakevat täydennystä Cittarista.

No, niinpä taas saavuttiin perille ja pomomme, liiteri kuten sitä nykyään nimitämme, tuo kulahtanut kurttukaula, purki omat kassinsa ja kiiruhti sitten pihalle. Hyppäsin sängylle ja vilkaisin ulos: siellä se näkyi lepertelevän ruusuille, noille ikäville piikikkäille nirppanokille, että mitenkäs täällä voidaan. Ettei vain ole kirvoja? Eikä varmaankaan ole kuivuus vaivannut? Hohhoijjaa! Tätä hämmästellessäni nenääni kantautui vieno tuoksu. Herttinen sentään, vieressäni oli sängylle unohtunut muovikassi, jossa oli ruokaa! Järkeilin, ettei ollut aikaa ruveta sitä tarkemmin  penkomaan. Niinpä kävin kiinni päällimmäiseen pakettiin. Revin ensin muovipussiin, sitten paperipussin ja iskin hampaani sisältöön, joka osoittautui viineriksi. Tuisku ja Luna töllistelivät lattialla, mitä puuhaan. Huomasin, että Luna valmistautui hyppämään seurakseni jakamaan saalista. Mietin, murisenko, että pysy kauempana vai sallinko Lunan tulla apajille. Samalla yritin mussuttaa viineriä niin paljon kuin ehdin. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kurttukaula pöllähti sisään, huomasi minut ja karjaisi nimeni. Teki mieli kysyä viattomasti: -Niin? Katsoin kuitenkin viisaammaksi hypätä alas sängyltä ja näytellä katuvaa. Kurttis ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota vaan alkoi esitelmöidä siskolleen, että eikö ollut sanonut vähintään tuhat kertaa, ettei Pilvin ulottuville saa jättää ruokaa ja päläpälä ja lässytälässyn. Sisko sen kun naureskeli huvittuneena ja iski minulle silmää. Aikansa mesottuaan kurttukaula painui takaisin pihalle; kaipa se meni valittamaan ruusuille kurittomista koiristaan. Mutta sisko jakoi meille havaneeseille palaset siitä rähjääntyneestä viineristä.

P.S. Huomasin Havannalaisesta, että sisarpuoleni Suvi on myös ryhtynyt pakinoimaan. Kyllähän  meiltä savolaisilta juttu luistaa. Äippämme tosin on Hämeestä. Se on jokin hämärä loukko kaukana kaikesta. Ihmiset ovat siellä hitaita ja käyttävät omituisia sanoja kuten nääs, maar ja vallan. Onneksi isäni on Kajaanin poikia. Kajaanihan on melkein Savoa, vaikka kajaanilaiset yrittävätkin asemoida itseään kainuulaisiksi. Ihan turhaan, kannattaisi suosiolla olla oikeita immeisiä ja piällysmiesainesta. Suvin isävainaa puolestaan oli saksalainen herrasmies. Tiedättekö, mikä on maailman ohuin kirja? Ai ikivanha vitsi? No enpä sitten kerro sitä.

(Jos ettte kuiteskaan satu tietämään, mikä on maailman ohuin kirja, niin se on tietysti tuhat vuotta saksalaista huumoria.)