Pieniä koiria kutsutaan usein  sylikoiriksi. Uudempi versio on tissinvälikoira. Heh heh. Nämä nimitykset ovat sävyltään enimmäkseen hyväntahtoisia, vaikka  sylikoiraan sisältyy  kielteinenkin  vivahde: avuton sylissä pidettävä rääpäle. Astetta leimaavampia ovat fifi, puudeli (jolla ei yleensä ei tarkoiteta isovillaa), pieni valkoinen ja pikku räksy. Ainakaan äkkiä ei tule mieleen vastaavia, kookkaita koiria kuvaavia määreitä. Jostain syystä ihmisillä on tarvetta lytätä pieniä koiria?

 
Niin tai näin, kyllähän esimerkiksi havannat rakastavat sylissä istumista. Lunan erityisosaamista on - tai on ollut - salamannopea vieraan syliin singahtaminen. Nyt Lunalla alkaa  olla ikää sen verran, että refleksit ovat jo hidastuneet ja se saattaa jopa harkita, kannattaako syliin yrittääkään. Myös Rosita ottaa sylikoiran roolinsa vakavasti. Kun istahdan sohvalle katsomaan televiissiota, koirat äkkäävät heti tilaisuutensa. Luna hyppää sohvalle, kerjää tovin rapsutuksia ja käpertyy sitten tyytyväisenä koisimaan. Rosita seuraa perässä mutta ei vahingossakaan halua asettua viereen vaan kapuaa syliin. Jos sen nostaa pois, se kiipeää uskomattoman sinnikkäästi takaisin, tarvittaessa uudestaan ja uudestaan.  Sylissä se yrittää nousta ylemmäs, kunnes etutassut ovat melkein harteilla. Luulin aluksi, että se haluaa päästä sohvan selkänojalle, mutta ei. Siinä sitten katselemme toisiamme, kunnes Rosita hakee paikkansa sylistä. En aina istu koiran kannalta helpossa asennossa, mutta Rosita viihtyy vaikka minkälaisella mutkalla, kunhan saa olla sylissä. Joku koirapsykologi saattaisi  repiä tästä käytösmallista jotain kielteistä, mutta itseäni ei asetelma haittaa. Sallin itselleni lepsuilun ja koirille vapauksia, jotka eivät ehkä sopisi oikeaoppisen tiukkapipon pirtaan.