Antti Kivimäen romaanin äo 131 liepeessä kerrotaan, että häntä kiinnostavat yksilöiden väliset älykkyyserot, koska ne ovat yksi viimeisistä aidoista tabuista. Jaa, ehkä on niin. Elleivät sitten väestöryhmien tai sen sellaisten mahdolliset erot ole vielä suurempi tabu. Minulla on hatara muistikuva,   että jossain tutkimuksessa juutalaiset tai jokin juutalaisten rajallinen populaatio osoittautui fiksuimmaksi. Ja mikä olikaan se Vanhasen ym. tutkimus kansojen älykkyyden eroista, joka kuitenkin teilattiin tieteellisesti pätemättömäksi, jollainen se toki saattaa ollakin.

Mutta siis: Kivimäen romaanin päähenkilö-kertojan, Gabriel Alavirran,  äo on tuo 131, eikä hän totta tosiaan piilottele tätä ominaisuuttaan. Asperger-tyyppisen henkilön tavoin hän on jumittunut yhteen asiaan eli tarkkailemaan ja jankkaamaan älykkyyden eroja. Huolimatta lisensiaatin tutkinnostaan hän on päätynyt kirjoittamaan tekstejä henkitoreissaan pinnistelevään pornolehteen. Ura esimerkiksi yliopistossa on katkennut kulmikkaan persoonallisuuden vuoksi. Sosiaalinen kyvyttömyys leimaa myös muita ihmissuhteita.

Päähenkilö lähtee myös mukaan televisiokeskusteluun. Lukija arvaa miten siinä käy: huonosti. Seuraa absurdeja kierteitä saava somekohu eli paskamyrsky, kuten sitä nykyään nätisti kutsutaan. Somekohun kuvaus on puistattavan todentuntuinen, valitettavasti.

Minua huvitti romaanissa esitetty hahmotelma ihmisten suhtautumisesta älykkyyteen eli Alavirran hampurilaismalli. Kaikkein terävimmät (äo 125 tai enemmän) ja toisaalta pöhköimmät (äo 105 tai alle) suhtautuvat älykkyyteen mutkattomasti, niiden välissä olevat ahdistuneesti. Kuulun varmaan tuohon toopejen porukkaan, koska itselleni ei suhteellinen tyhmyys ole koskaan ollut mikään angstin aihe. Oma ja muiden älykkyys on jotain, mihin ei juuri ole voinut itse vaikuttaa, joten sepä siitä. 

Kivimäen romaani on hauska, mutta hauskuuden siivellä siihen on ujutettu faktatietoa älykkyyden tutkimuksista. Teoksen lopussa on peräti lähdeluettelo. Sitä vähän hätkähdin (olettaen ettei se ole feikki tai vitsi). Onko kirjoittaja enemmän tosissaan kuin luulinkaan? Aiheuttaako   älykkyyden erojen esille ottaminen  voimaperäistä torjuntaa, jollaista se tässä  fiktiossa kohtaa? En tunne älykkyyden tutkimusta muuten kuin median kautta eli en juuri yhtään, mutta Gardnerin moniälytutkimuksen lyttäämiselle  hurrasin. Se on minusta aina tuntunut hyvää tarkoittavalta yritykseltä lohduttaa meitä tyhmempiä. Se on  alentavaa.

Kivimäen teoksessa on omaperäinen idea; sellainen ilahduttaa aina. Asian käsittely on myös onnistuneesti rajattu n. 200 sivuun. Olennainen tulee sanottua eikä idea väljähdy.